Rouva Koiviston päiväkirja: Metsäalan miehet lupaavat, että suot on pian ojitettu – seurauksista ei tiedetä juuri mitään

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tellervo Koiviston 105. pakina, Suomen Kuvalehti numero 18/1971.

Kukapa uskoisi, että suot voivat Suomesta loppua. Tätä kuitenkin pelätään. Satakunnassa on soita neljännes pinta-alasta, mutta metsäalan miehet lupaavat, että se on pääosiltaan ojitettu kymmenessä vuodessa. Samanlaisella vauhdilla liikkuu orja-aura muualla maassa. Tavoitteena on 7 miljoonan suohehtaarin ojitus kymmenluvun loppuun mennessä.

Ainoa asia, joka nästä kuivatushankkeista varmuudella tiedetään on, että maisema tulee muuttumaan. Luonnonsuojelijat sanovat muutoksen olevan suurin jääkauden jälkeen. Ja jääkauden jälkeen on sentään yhtä ja toista muutettu!

Suomalaisen perinteinen asenne suohon on ollut kielteinen. Suo on ollut este, sitä on ollut vaikea vallata, liikenteessä se on jouduttu kiertämään. Suon reunamaiden viljelyksille halla on ollut alituinen toimeentulon uhka. Taloa ostettaessa suo on seurannut kauppaa. Sillä ei ole ollut hintaa, koska suo ei ole tuottanut mitään.

 

Kun suota näin on opittu pitämään ei ainoastaan kannattamattomana vaan jopa haitallisena, on kaikkiin yrityksiin suon muuttamiseksi suhtauduttu suurin odotuksin. Laajoja alueita on raivattu pelloiksi, aluksi kuokkimalla, myöhemmin konein. Kokonaisuuteen nähden pelloksi raivaus on kuitenkin ollut vähäistä, onhan maan koko peltopinta-alakin vain kolmisen miljoonaa hehtaaria. Nyt lienee suon pelloksi raivaus kokonaan loppumassa, koska peltoa on tällä hetkellä jo liikaa.

Käynnissä olevan ojituksen tarkoituksena on muuttaa suot metsiksi. Suunnitelmat ovat niin laajoja, että luonnonsuojelijat ovat peloissaan. Kun soita ojitettiin pelloiksi, otettiin huomioon maan laatu ja sen sopivuus viljelyyn. Nykyisin ojitetaan suuria alueita kokonaisuuksina, ilman että olisi tehty tutkimuksia niiden sopivuudesta tai kannattavuudesta. Ainoana tavoitteena näyttää olevan suon kuivaaminen.

 

Kiihkeimmätkään luonnonsuojelijat haluavat tuskin estää metsätalouden lisäämistä. Meillä on runsaasti sellaista suota ja rämettä, joka voidaan muuttaa metsäksi ja joka kannattaa muuttaa. Mutta kaikista soista ei saada metsää, ei kannattavaa eikä kannattamatonta. Tällaisten soiden ojitus vain tappaa suon ehdottomasti ja peruuttamattomasti ja tuhoaa maiseman vuosikymmeniksi.

Mutta taloudellinen kannattavuuskaan ei saa olla soiden hävittämisen peruste. Luonnonsuojelijat korostavat soiden itseisarvoa: alkuperäinen luonto on aina arvokasta. Suon kehitys on alkanut jääkaudella ja sen nykyinen asu, kasvisto ja eläimistö on siis tuhansien vuosien luonnollisen kehityksen tulos. Sillä on oikeus säilyä, meillä on velvollisuus säilyttää sitä oli se miten syrjässä ihmissilmiltä tahansa.

 

Tavallinenkaan ihminen tuskin voi olla kiinnostumatta suosta, jos hän on siihen marja- ja metsästysmatkallaan tutustunut. Suolla on omat kauneusarvonsa ja aivan erikoinen tunnelmansa. Suota ei vain ole virkistyskäytössä opittu tarpeeksi tuntemaan. Moni Lapin kävijä lumoutuu sen rämeistä, varvuista ja männynkääkyistä. Samantapaista hän kohtaisi Etelä-Suomen soilla, ehkä hyvinkin lähellä. Niille ei ehkä ole tullut mennyksi. Ei ole ollut asiaa eikä kukaan ole rohkaissut menemään asiatta.

Olemme tottuneet ajatukseen, että maassamme on soita ylenmäärin ja että niistä olisi päästävä eroon. Eroon pääsemisen aate on ilmeisesti tuottamassa satoa uskomatonta vauhtia. Jos emme nyt tee jotakin, informoi, lyö jarruja ojituksen rahoitukseen, tutki ja kouluta, saamme kymmenen vuoden kuluttua katsella soiden hautausmaita. Ei riitä, että säästetään pala suosta näytteeksi tai edustava suo jollekin Suomen kolkalle. Soita on säästettävä runsaasti, eri tyyppisiä, maan joka kolkalle. Siihen meillä on oltava varaa.