Rouva Koiviston päiväkirja: Meidän aikanamme ylioppilas käytti ylioppilaslakkia, yritti näyttää siivolta – ja oli ehkä aivoton vätys
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 58 kirjoittaja pohtii, miten on muuttunut ylioppilaan "image".
Tellervo Koiviston 58. pakina, Suomen Kuvalehti numero 5/1970.
Tapasin pitkästä aikaa opiskelutoverin ja vietimme ”Muistatko?”- illan.
Emme kyselleet ”Muistatko miten tehtiin tilin päätös?” tai ”Mihin talousalueeseen Loimaa kuuluu?”, koska kokemus on ehtinyt opettaa, että aivoissa ei mikään sellainen pysy, joka on sinne väkivalloin tungettu. Muistimme sen sijaan yllättävän monta saksanlehtorin kaskua, ehkäpä siksi, että niitä pidettiin uskallettuina. Nykyisten opiskelijoiden poskille ne tuskin punaa nostattaisivat, tokkopa osaavat enää koko punastumisen taitoa.
Mieleemme oli jostakin syystä jäänyt myös Riitta, tuttavan maisteriperheen kaunis ja välitön apulainen. Riitta oli tullut maalta, syrjäkulmilta ja oli melko tietämätön ”suuren maailman” asioista. Kun herra oli maisteri, olisi perheen Riitan mielestä pitänyt olla varakas. Mutta maisterilla oli vain vastavalmistunut vaimo, pari lasta ja suurehko vuokrahuoneisto.
Riitta katseli huoneiden autiutta – ja keksi selityksen: ”Teillä on varmaan paljon huonekaluja vintillä.”
Tuli vappu ja maisteri, jonka hohto Riitan silmissä oli himmentynyt, kaivoi ylioppilaslakkinsa esille. ”Oi, maisterihan on ylioppilas!” kuului Riitan ihastunut kommentti.
Tällaisten muistelutilaisuuksienohjelmaan kuuluu sanonta: ”Sinä et ole sitten tippaakaan muuttunut!” Mutta kahdessakymmenessä vuodessa muututaan. Mekin olimme muuttuneet ja maailma meidän mukanamme tai päinvastoin. Eniten lienee tässä ajassa kuitenkin muuttunut ylioppilaan image.
Meidän aikanamme ylioppilas käytti ylioppilaslakkia, yritti näyttää siivolta ja nuhteettomalta ja esiintyi vain pyynnöstä, jos sittenkään. Näin matkanpäästä katsoen hän oli, katsojasta riippuen, joko esikuvallinen kansalainen tai aivoton vätys.
Vaikka oppikoulu yleistyi ja alettiin puhua ylioppilastulvasta, ei ylioppilas joutunut inflaatioon vaan kohosi arvoon arvaamattomaan. Tuo ennen niin hiljainen hissukka paiskasi nurkkaan lakkinsa ja saman tien paljon muutakin. Hän alkoi tepastella yhteiskunnassa kuin norsu lasikaapissa, näkyen ja ääntä pitäen. Hänet huomattiin ja häntä kuunneltiin. Ylioppilas meni maisterin edelle. Ja mihin ehtiikään vielä?
Ylioppilaslehden uusi päätoimittaja näkyy eräässä haastattelussa asettuneen vastustamaan pyrkimystä tehdä ylioppilasjärjestöistä etujärjestöjä. ”Jos opiskelijat haluavat itselleen palkkaa opiskelusta, tulisi samalla vaatia akateemisesti sivistyneiden ihmisten palkkojen huomattavaa alentamista”, sanoo hän.
Olen samaa mieltä. Eivät ne uhraudu, jotka opiskelevat, vaan ne, jotka eivät syystä tai toisesta kykene opiskelemaan.
Onhan toki opiskelu rasittavaa. Vaatimukset kasvavat, työnsaanti saattaa olla epävarmaa. Opiskelija ei aina tiedä missä asua ja minne lapsensa laittaa. Rahaa on vähän, velkaa vähän enemmän. Samat vaikeudet on kuitenkin muillakin nuorilla. Työttömyys kohdistuu ensinnä nuorisoon, asuntoa on vaikea saada, palkat ovat pienet.
Ylioppilaalla on etuoikeus opiskelupaikkoihin ja usein työpaikkoihinkin. Ylioppilaan työ, opiskelu on siistiä sisätyötä, se ei ole tapahtuma-altista eikä kovin tarkkaan kellonaikaan sidottua. Oppiminen, oivaltaminen, luominen tuottaa rasittavuudestaan huolimatta tyydytystä, joka monissa muissa töissä jää kokematta.
Ylioppilaalla on vaikutusmahdollisuuksia ja häntä arvostetaan. Ylioppilaalla on rahapulassaankin tietoisuus siitä, että heidän keskensä tullaan aikanaan jakamaan arvostetuimmat ja parhaiten palkatut työpaikat ja valtaosa kaikista johtotehtävistä tulee heidän osalleen.
Eivätkö he näin ollen ole melkoisen etuoikeutettu ryhmä?
Täytyy myöntää, että itsekkäiden ryhmäetujen ajo ei sovi nyky-ylioppilaan imageen. Etualalle on tullut solidaarisuus huonompiosaisia kohtaan. Vaikka tasa-arvo on vain unelma – jotkut ovat aina tasa-arvoisempia – on se kuitenkin päämäärä, johon kannattaa pyrkiä.