Rouva Koiviston päiväkirja: Mainontaa pitäisi suitsia – ”eikö osa television lupamaksuista voitaisi koota tavallisella verotuksella?”

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tellervo Koiviston 31. pakina, Suomen Kuvalehti numero 24/1969.

Rakas päiväkirja. Viimeinen ilta kaupungissa ennen maallemuuttoa. Istun kotona, katselen televisiota ja olen tulossa huonolle tuulelle. Kuinka kauan me täysijärkiset ihmiset siedämme kuvaruudussamme typeriä mainoskuvia ja iskulauseita? Milloin meillä on sellainen elintaso kuin muilla Pohjoismailla, joiden televisio-ohjelmia eivät mainokset pilaa?

Elämämme koostuu tuhansista tekijöistä. Näistä tv-mainonta kohdistuu muutamiin, joiden merkitystä sitten korostetaan vuodesta toiseen usein vielä varsin kummallisin perustein (auton ulkonäkö).

Jos uskomme tämän mainonnan maailmankuvaan, on meille pesuaine tärkeämpää kuin vesi, polttoaine tärkeämpää kuin ilma, lääke- ja nautinto-aineet tärkeämpiä kuin terveys ja kosmeettisten aineiden aikaansaannos tärkeämpi kuin ihmisten omat ominaisuudet.

Kaupallinen mainonta kuuluu yhteiskuntaamme, ja meidän on hyväksyttävä se jossakin muodossa. Mutta jos me tavalliset ihmiset emme yritä laittaa sille suitsia suuhun, tulee oma tahtomme ja valintamahdollisuutemme tallatuksi sen jalkoihin.

 

Tiedämme jokainen, että mainosten maailma on yksipuolinen ja valheellinen emmekä varmaankaan toivoisi lastemme ottavan sitä todesta. Lehdessä oleva mainonta on suhteellisen vaaratonta ainakin pienemmille, jotka eivät osaa lukea, mutta television iskulauseet tarttuvat herkästi jo aivan pientenkin aivoihin. Tätä tietenkin mainostajat haluavat, mutta onko oikein, että vanhemmat sallivat sen?

Mainostajat kustantavat ohjelman. Vai kustantavatko he? Eivät tietenkään, sillä kulut siirtyvät tavaran hintaan ja kuluttajat maksavat viime kädessä myöskin mainostelevision kustannukset. Miksi tämä kiertotie? Miksi emme maksa ohjelmaamme suoraan televisiolle?

Voidaan sanoa, että suurin osa mainonnasta koskee niin sanottuja ylellisyystavaroita, joten niiden aiheuttamat kustannukset kohdistuvat maksukykyisempään kansanosaan, kun taas lupamaksujen korotus koskisi jokaista.

Mutta eikö osa television lupamaksuista voitaisi koota tavallisella verotuksella, jolloin suurin rasitus kohdistuisi parempituloisiin, siis aivan samoin kuin nykyisenkin järjestelmän vallitessa.

 

On kesäkuu, ja kesän voi katsoa virallisesti alkaneeksi. Ilma on puolipilvinen eikä ylen lämmin. Mutta kesä näkyy kuitenkin.

Ihailin iltapäivällä ikkunasta haavan punertavia lehdenalkuja, jotka näyttivät ylen koristeellisilta harmaata kalliota vasten. Samassa asteli näkökenttääni itse kettu repolainen. Se kulki kaikessa rauhassa kallion reunamaa, tuli talon taakse ja tutki epäluuloisen näköisenä ojaa, jota isäntä hetkeä aikaisemmin oli ollut kaivamassa. Se näytti nukkavierulta ja rasittuneelta. Oli varmaan perheenemäntä ja huolissaan lasten elatuksesta.

Olen kerran seurannut läheltä ketunpoikasten leikkiä ja tuntenut sen jälkeen inhimillistä myötätuntoa kettua kohtaan. Myötätuntoni voi tosin loppua, josa huomaan ketun jonain aamuna hätistelevän lähistöllä oleilevaa metsäjänistä tai häiritsevän sorsan pesimistä rannalla. Ystävyytemme olisi kestävämpää, jos kettu olisi kasvissyöjä, sellainen, joka pureskelisi metsän ruohoja mutta jättäisi puutarhat rauhaan.

Kysyin perheeltä, mikä heistä on parasta kesässä. ”Koulun loppuminen”, sanoi tytär, ”eduskunnan lomalle lähtö”, sanoi isä.

 

Olen varma, että he syksyllä väittävät, että parasta syksyssä on koulujen alkaminen ja eduskunnan kokoontuminen. Itse väittäisin, että parasta mitä ihmisen elämässä yleensä voi olla on kesä, jonka voi viettää maalla, ja että muunlainen elämä on luonnotonta.

Näin väittäisin nyt kesäkuun alussa. Kuukauden kuluttua ei väitteeni kuulosta enää yhtä vakuuttavalta, ja viimeistään elokuussa on ihanne-elämä mielestäni aivan toisenlaista.

Mutta kesäkuuta on onneksi vielä neljä viikkoa.