Rouva Koiviston päiväkirja: Maajussit ja maalaisserkut ovat muuttuneet – on autot, leikkuupuimurit ja emännillä pakastekaapit
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osa 39 ennustaa yrittäjämaanviljelijän stressaantuvan.
Tellervo Koiviston 39. pakina, Suomen Kuvalehti numero 35/1969.
Rakas päiväkirja. Pitäisi tässä ikäänkuin virkansa puolesta katsella iloisena, kun aurinko sulattaa voivuorta. Mutta miten sitä osaa iloita kuivuudesta, kun toinen puoli sielua on vielä turpeensyrjässä kiinni.
Mieli on ehkä tyytyväinen silloin, kun lukee tilastosta maidontuotannon alenevasta ja lihantuotannon kohoavasta suunnasta. Mutta kun näkee kulottuneen laitumen, kuivuneen joenuoman tai ennen aikojaan kellastuneen pihakoivun, olisi valmis uhraamaan lomanviettäjän rusketuksen maanviljelijän elikoiden hyväksi.
Maalaisen ja kaupunkilaisen, maanviljelijän ja palkannauttijan välillä on ennakkoluuloisuutta ja kaunaisuutta, joka tulee erikoisen selvästi esille silloin, kun tehdään osajakoa kansakunnan yhteisestä reikäleivästä.
Kaunan aiheita on useita. Takavuosina kerrottiin, että eräät amerikansuomalaiset olivat Suomeen saavuttuaan ilmeisen pettyneitä ja jopa vihaisia siitä, etteivät he tavanneet täältä enää sellaista köyhyyttä, jota olivat kuvitelleet löytävänsä.
Pettymys selittynee osin ihmisten taipumuksesta romantisoida lapsuutensa elinympäristö. Tällöin kaikki siellä tapahtuneet muutokset särkevät illuusion ja ne koetaan muutoksina huonompaan. Pääsyynä pettymykseen lienee kuitenkin ollut se, ettei henkilö tai perhe, jota avustettiin, ollutkaan ihan puilla paljailla. Ehkäpä hän suorastaan omisti jotakin sellaista, joka ei ollut välttämätöntä hengissä pysymiseksi.
Tämän päivän kaupunkilaisista suuri osa on maalla syntyneitä. Tämän päivän maaseutunäkymä eroaa suuresti siitä, mitä se oli kymmenen vuotta sitten.
Niin kauan kuin maanviljelijä saa valtion tukiaisia, katsoo jokainen muu veronmaksaja antavansa avustusta maanviljelijälle. Ja hän ehkä haluaa avustettavan näyttävän avustuksen tarpeessa olevalta.
Mutta maaseudulla kulkeva näkee useita leikkuupuimureita vähänkin suuremmalla peltoaukeamalla, auto seisoo usein vaatimattomankin talon pihamaalla ja emäntä kuin emäntä alkaa olla pakastekaapin omistaja.
Vielä tuonkin kestäisi, eihän omaisuus nykyisin enää ole ihmisen mitta. Mutta maajussi ja maalaisserkku ovat muuttuneet, heitä ei enää erota muista ihmisistä. Maaseutu tuntuu olevan täynnä agrologeja, hortonomeja, merkonomeja, teknikoita ja maistereita. Pienenkin pirtin lapset käyvät samoja kouluja kuin sukulaisensa kaupungisssa. Tilataan lehtiä, katsellaan tv:tä, matkustetaan, tavataan erilaisia ihmisiä. Jopa paheet ovat samat kuin kaupungissa.
Maatalouden tukeminen ärsyttää molemminpuolisesti. Tukiaisista pyritään pääsemään eroon. Se tietää entistä enemmän muutoksia. Me, joiden lapsuuden maanviljelijä viljeli kaikkia viljalajeja, tunsi liinukkansa ja mansikkinsa luonteet ja luotti lihasvoimaan ja kriisitilanteissa Jumalaan, katselemme muutosta apealla mielellä.
Maatalouden rationalisoiminen merkitsee erikoistumista, suurtuotantoa ja kilpailua. Suhde lehmiin, sikoihin ja lampaisiin tulee persoonattomaksi. Ihminen tuskin ehtii niitä koskettamaan. Kanat ahdetaan pieniin häkkeihin. Kukaan ei kysy, miten ne viihtyvät, kysytään vain, mitä ne tuottavat.
Maanviljelijästä tulee yrittäjä. Yrittäjä ei pelaa tunteilla vaan numeroilla.
Kun katselee pellolla liikkuvaa puimuria ja vertaa sitä entisiin menetelmiin, ei voi olla hyväksymättä tapahtunutta kehitystä. Jatkuva raskas työ suo harvoin työniloa. Lypsäjät, vedenkantajat, puunhakkaajat ja pyykinpesijät siunaavat avuksi tullutta tekniikkaa.
Mutta onko koneista tulossa myös maanviljelijän hauta? Tarvitseeko hän todella kaikkia niitä koneita, joita hän hiki hatussa hankkii? Eikö koneistakin voi tulla statussymboleja?
Vanhanajan maanviljelijä raatoi päivän ja nukkui yöllä väsyneen raskasta unta. Yrittäjämaanviljelijä selviää päivästään vähemmällä, mutta hänen untansa häiritsevät kustannusarvot, kannattavuuslaskelmat, vakuutukset ja koronmaksut.
Kun lääkäri jonain päivänä sanoo maanviljelijän joutuneen stressin uhriksi, ei kaupunkilaisella luulisi enää olevan mitään syytä kadehtimiseen. Onhan siten osoittautunut, että maanviljelijäkin on aikansa ihminen, samanlainen kuin muutkin.