Rouva Koiviston päiväkirja: Lomalla toisten olisi hyvä irtautua kotoa, toisille sopisi ohje ”ole nyt, hyvä mies, joskus alallasikin”

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tellervo Koiviston 37. pakina, Suomen Kuvalehti numero 32/1969.

Rakas päiväkirja. Tytär palasi eilen lomalta. Oli kaikesta päättäen viihtynyt mainiosti. Kuuntelimme selostusta hiirien pyydystämisestä, ilmakivääriammunnasta, planetaariossa käynnistä ja tappeluista poikien kanssa ja tulimme vakuutetuiksi, ettei tässä maassa mitään hauskempaa voi ollakaan.

Omat juttunsa kerrottuaan alkoi tytär kysellä meidän kuulumisiamme sen näköisenä, ettei hän olettanutkaan kotona mitään voivan sattua. Kerroin, että ruusut ovat alkaneet kukkia, että kaivosta loppui vesi ja että meillä on ollut yövieraita, mutta näillä tiedoilla ei tuntunut olevan uutisarvoa.

Jatkoin kertomalla, miten isä oli lainannut moottorisahan ja rikkonut sen vuorokauden kuluessa. Tämä huomioitiin jo uutisena. Etusivun uutiseksi kelpasi kuvaus, miten koira sai luun kurkkuunsa ja alkoi vinkua ja pyöriä, jolloin minä juoksin keittiöön piiloon ja huusin isää avuksi. Tästä metelistä peljästyneenä koira nielaisi luun ja juoksi toipumaan auton alle.

Käytyjen keskustelujen perusteella tytär kuitenkin katsoi meidän jääneen siinä määrin onnen antimista osattomiksi, että alkoi laukkuaan purkaessaan laulaa: ”On ihmeen hyvä kotiin tulla taas…”

 

On paras loma-aika. Ihmiset menevät ja tulevat, yksin ja yhdessä. Matkustamisella ei tunnu olevan rajoja. En tiedä, onko matkustajista tehty mitään tilastoa, mutta ympäristöään tutkimalla tulee siihen tulokseen, että meidät voi jakaa liikkeelläolijoihin ja kotikissoihin.

Kotikissoilta puuttuu liikkeellelähtöön tarvittavaa energiaa, ehkä he myöskin arastelevat uutta ja tuntematonta. Sen lisäksi on tietenkin olemassa enemmän tai vähemmän pätevä syy kotona pysymiseen. Äiti ei uskalla jättää lapsiaan yksin eikä kenenkään muunkaan kanssa, tytär pelkää äitinsä sairastuvan tai naapurin sanovan häntä sydämettömäksi, jos hän jättää isänsä yksin, mummo pelkää vaarin ikävystyvän ilman hänen seuraansa ja tätiä pidättelee kotona kukat ja kissa.

Lisäksi matkustaminen maksaa, tuttavien luokaan ei voi mennä tyhjin käsin ja vaatteetkin ovat viimekesäisiä.

 

Eräät kriitikot väittävät sosiaaliviranomaisia pakkoauttajiksi. Monessa perheessä tarvittaisiin jonkinlaista pakkoauttajaa, joka auttaisi perheenjäseniä irtaantumaan totutusta ympäristöstä ja myöskin muista perheenjäsenistä joksikin aikaa.

Voi tosin olla liikuttavaa kertoa lapsenlapsille, että olemme vaarin kanssa viettäneet avioliittomme jokaisen yön samassa parisängyssä, mutta pitäisi sääliä vaari-parkaa, joka tietää aina kaiken, mitä mummolle on tapahtunut, koska se on tapahtunut myöskin hänelle itselleen. Tuskinpa niillä vanhemmillakaan, jotka kertovat lastensa olevan aina kotona, on aihetta suurempaan iloon. Äidin suojista on kerran kuitenkin lähdettävä ja silloin voi irtaantuminen tuottaa vaikeuksia.

Kenties pakkoauttajaa tarvittaisiin niissäkin perheissä, joissa ollaan aina liikkeellä. Siellä voisi pakkoauttaja sanoa: ”Ole nyt, hyvä mies, joskus alallasikin. Elämyksesi voivat olla runsaampia kävellessäsi kahden kilometrin tuntivauhdilla kuin ajaessasi sataakahtakymppiä tunnissa. Ja elämäsi voi jatkua kauemmin.”

 

On kuitenkin yhä edelleen runsaasti koteja, joista pakkoauttaja poistuisi nolona ja nopeasti, mikäli hän ei pystyisi antamaan mitään muuta kuin hyviä neuvoja. Tuskin nuo ihmiset, joille loma on pelkkää teoriaa, kerkiävät parempiosaisia kadehtimaan.

Sanotaan ettei raha tuo onnea. Sanotaan myös, ettei punaviini auta unettomuuteen, mutta on mukavampi olla valveilla. Rahan avulla on kenties mukavampi olla onneton.

 

Pyrkiminen mahdollisuuksien tasa-arvoon on yhteiskunnallinen tehtävä.

Helsingin Sanomien muotipalstalla oli seuraava lause: ”Nuoren ihmisen vartalolla on toinen yhteiskunnallinen tehtävä kuin hieman ikääntyneemmän ihmisen vartalolla.”

Jokaisen vartalolle tekisi kuitenkin sanomattoman hyvää viettää lomaa silloin tällöin. Yhteiskuntaluokkiin katsomatta.