Rouva Koiviston päiväkirja: Lisäverojen tullessa alkaa mies ynnätä ja vähentää – eikä vaimon työssäkäynti taloudellisesti kannata
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osa 91 sisältää myös anteeksipyynnön taantumuksellisesta ajattelusta.
Tellervo Koiviston 91. pakina, Suomen Kuvalehti numero 48/1970.
Mitä se on kun vaimokin haluaa tienata, sanoi aviomies saatuaan sanoman suurehkosta lisäverosta.
Sitä se on ilmeisesti monessa muussa perheessä. Lisäverojen tullessa alkaa mies ynnätä ja vähentää ja tulokseksi tulee: vaimon työssäkäynti on taloudellisesti kannattamatonta.
Vaikka kannattavuutta arvioidaan kovin eri tavoin – kahdentuhannen markan kuukausituloisen lehtorin kannattaa jäädä kotiin, koska ”vieras ei sillä, mikä minulle jää käteen, hoida kotia niinkuin minä sen teen”. Mutta kuudensadan kuukausituloisen myyjän kannattaa olla työssä, koska ”tarvitsen välttämättä ne kympit, jotka minulle jäävät”.
On sanottava, että nykinen verotusjärjestelmä on epäoikeudenmukainen ansiotyössä oleville aviovaimoille.
Periaatteessa pitäisi kai miehen olla samassa asemassa, mutta en ole tavannut aviovaimoa, joka laskutoimituksen jälkeen olisi sanonut vähemmän ansaitsevalle miehelleen: ”Kuule, Kalle, kyllä se nyt on sillä tavalla, että minä en enää halua maksaa verojasi. Jää sinä kotiin, niin ei tarvitse pitää tuota apulaista, kun ei siitä saa edes verohelpotusta.”
Yhteisverotuksesta olisi päästävä, mutta mihin?
Suunnitteilla oleva tasausjärjestelmä suosii aviopareja, joiden tuloerot ovat suuret ja puhdas erillisverojärjestelmä on kohtuuton niille perheille, joissa vaimo ei pääse ansioon, oli hän siihen miten halukas tahansa.
Tämän veropäiväkirjani alkuperäisenä tarkoituksena oli oikeastaan anteeksipyynto. Tulin nimittäin kotiapulaisista kirjoittaessani suositelleeksi kotiapulaisen palkan verovähennysoikeutta, mikä on myöhemmin kotoisin ja kodin ulkopuolisin voimin taantumukselliseksi ajatelluksi osoitettu.
Verovähennysoikeutta perustellaan useimmiten sillä, että kotiapulainen on perheessä äidin korvikkeena, hän hoitaa lapset.
Kaikki eivät kuitenkaan voi pitää lapsiaan kotiavun hoidossa ja heillekin lastenhoito aiheuttaa kustannuksia, joita ei verotuksessa käy vähentäminen. Lisäksi apulaisia käytetään muuhunkin kuin lastenhoitoon, he tekevät työnantajalleen henkilökohtaisia palveluksia (pyykinpesu, ruuanlaitto) ja verotus menisi aika omituiseksi, jos vaatisimme kaikille tämäntapaisille palveluksille verovähennysoikeutta.
Ja kaiken lisäksi koko verovähennysjärjestelmä, jonka alkuperäisenä tarkoituksena on ollut tasoittaa epäkohtia, on osoittautunut epäsosiaaliseksi, eriarvoisuutta lisääväksi.
Hyväksymme yleisesti yhteiskunnan pyrkimykset tasoittaa verotuksen avulla tulonjakoa. Hyväksymme progressiivisen verotuksen ja sen, että sellaiset toimeentuloon vaikuttavat tekijät kuten lapset ja sairaudet huomioidaan veroa määrättäessä.
Mutta mihin suuntaan vaikuttavatkaan verovähennykset?
Jos saisimme vähennykset käteisenä verovirastosta, huomaisimme selvemmin, mitä ne merkitsevät. Suurituloinen saisi hänelle koituneesta sadan markan kulusta – esim. sairauden tai lasten aiheuttamasta – takaisin 60 markkaa, keskituloinen 30 markkaa, pienituloinen 15 markkaa ja kansaneläkeläinen ei saisi mitään.
Kehtaisimmeko jonottaa rahojamme samalla luukulla?
On selvää, että yhteiskunnan on edelleenkin otettava huomioon esimerkiksi lapsista aiheutuvat kustannukset, mutta se on tehtävä siten, että siitä koituva hyöty tulee samansuuruisena jokaiselle.
Joku (epä)ystävällinen sielu arveli minun pyrkivän eduskuntaan, kun olin alkanut puhua verovähennysten puolesta, se kun kuulemma on edelleenkin varmin tapa saada ääniä. Varmin tapa menettää ääniä lienee veronkorotuksista puhuminen, koskapa sitä tulevaisuuttaan ajattelevat poliitikot näyttävät visusti välttävän.
Tästä kerrottakoon seuraava korkean tahon esimerkki: Säästäväisyyspäivänä piti valtiovarainministeri puhetta, virallista, kirjoitettua. Puheessa todettiin, että koska yksityinen säästäminen ei ole tällä hetkellä tarpeeksi tehokasta kansantalouden kannalta katsottuna, pitäisi sitä tehostaa veronkorotuksen avulla.
Tällä kohtaa nosti finanssiministeri katseensa ja sanoi ohi papereiden: ”Tätä ei pidä käsittää niin että minä olisin veronkorotusten kannalla”.
Ja muutama ääni kilahti äänihaaviin takaisin. Kansamme menestykseksi vaiko menetykseksi?