Rouva Koiviston päiväkirja: ”Liiallinen siveys aiheuttaa ehkä enemmän onnettomuutta kuin liiallinen vapaus”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 14 kirjoittaja esittelee konstin päästä ärsyttävistä kulttuurituotteista.
Tellervo Koiviston 14. pakina, Suomen Kuvalehti numero 5/1969.
Rakas päiväkirja. Kaijalla on aina niin varmat mielipiteet, eikä sen vuoksi ole helppoa jutella hänen kanssaan joutumatta väittelyyn. ”Ihminen voi olla mitä tahtoo”, sanoo Kaija. Ja Kaija yleensä voikin. Tällä kertaa hän tahtoo tyttärensä onnellisesti avioon ja on siinä jo puoleksi onnistunut, sillä vanhempi on jo lupaavasti kihloissa.
Ostin hänelle nimipäivälahjaksi kirjan, jonka tiesin ärsyttävän häntä. Ja kyllä hän tuohtuikin. Totta puhuen se kirja tympäisi minuakin, mutta ollakseni eri mieltä, asetuin puolustamaan sitä. Väittelimme siitä, onko nuorison elämä niin rumaa ja paheellista kuin miksi sitä nykyisin yleensä kuvataan. Molemmilla meillä oli varmat mielipiteet, vaikka kummallakaan ei ollut suuriakaan edellytyksiä tietää, millaista nuoriso ”todella” on.
Kaijan äiti oli innokas neuvojen antaja ja varoittelija. Vielä kihloissa ollessaan Kaija pelkäsi avioon menoa, sillä inhottavinta mitä hän tiesi, oli alusvaatteisillaan oleva mies. Väittäessäni, että liiallinen siveys aiheuttaa ehkä enemmän onnettomuutta kuin liiallinen vapaus, veti Kaija esiin Jaakon, joka kerran kuului kanssamme samaan seuraan.
Tämä oli aikamoinen naissankari ja hänellä jos kellään oli kokemuksia naimisiin mennessään. ”Luuletko nyt sitten, että Jaakosta on tullut onnellinen ja tasapainoinen ihminen naimisiin mentyään?” kysyi Kaija. Tiesin Jaakosta yhtä ja toista, mutta en suinkaan antanut periksi: ”No, vaikka Jaakolla on syrjähyppyjä ei se suinkaan todista, ettei hän olisi onnellinen. Ja kun vaimo pitää hänestä kiinni kynsin hampain, lienee hän hyvä aviomies.”
”Mutta tiedätkö miten Jaakko kasvattaa tyttäriään?” kysyi Kaija.
”Vaikka he alkavat olla täysikasvuisia, ei heitä juuri ulkona nähdä. Ja isä epäilee jokaista nuorta miestä, joka lähistöllä liikkuu.”
”Kyllähän Jaakko tietää minkälaisia roistoja miehet ovat.”
Tämä oli minulta vähemmän loogista. Kaija katsoi saaneensa pistevoiton sukupuolimoraalin alalla ja vei keskustelun muihin paheisiin.
”Me Tammelat” näyttää jatkuvasti ärsyttävän tv-katsojia ja varsinkin arvostelijoita. Siihen aikaan, jolloin juoksin tansseissa, soitettiin ”Liljankukkaa” niin kauan ja hartaasti, että aloin tuntea vastenmielisyyttä itse kukkaakin kohtaan. Tässä päivänä muutamana kuulin radiosta ”Liljankukan” alkutahdit ja ennätin jo manata, ennen kuin huomasin, että laulaja olikin M. A. Numminen. Yleisönosastokirjoitusten perusteella voi päätellä, että reaktio oli sellainen kuin odotinkin. ”Liljankukka” on pilattu ja tosi ystävät ovat hyljänneet sen.
Eikö Tammeloita voitaisi hoitaa samoin?
Tehtäisiin Revosta isä Tammela, Raatikaisesta poika, Hertta voisi olla äiti, Hannu Taanila vävypoika jne. Vaikka esitystä ei lainkaan muutettaisi, aiheuttaisi tämä uusi miehitys sen, että satatuhatta katselijaa sulkisi vastaanottimensa sanoen, että ”Me Tammelat” on epäkristillinen. Puoli miljoonaa väittäisi, että ”Me Tammelat” on punainen ja toinen puolimiljoonainen pitäisi Tammeloita moraalittomina. Ne, jotka nykyisin kuuluvat Tammeloiden vastustajiin, pitäisivät uusia Tammeloita hauskoina, mutta suostuisivat enemmistön painostamina hautaamaan Tammelat ikuisiksi ajoiksi.
Tuntematon miesääni puhelimessa luki jotain ”Nootti”-lehteä.
Siinä kerrottiin, että eräiden silminnäkijöiden tietojen mukaan Lappiin on suunnitteilla nelikaistainen sotilastie idästä länteen. Sanoin, etten tunne näitä asioita, ja pyysin soittajaa kääntymään TVH:n puoleen.
Soittaja sanoi haluavansa tietää, minkälaisia ovat tiet jotka johtavat vain yhteen suuntaan, sillä hänen kokemuksensa mukaan makkarassa on kaksi päätä ja tiessä kaksi suuntaa. Sanoin, että täällä Helsingissä on kyllä yhdensuuntaisia katuja ja ne tehdään yhdensuuntaisiksi liikennemerkein. Mikä estäisi laittamasta sotilastien toiseen päähän kiellettyä suuntaa osoittavaa liikennemerkkiä.
”Aina ne herrat sotaretken menomatkan suunnittelevat, mutta takaisin saa kukin tulla metsiä myöten parhaan kykynsä mukaan”, mutisi soittaja ja sulki puhelimen.