Rouva Koiviston päiväkirja: ”Lehdenjakajarouva pyytää ajattelemaan: Onko lehden ilmestyttävä joka päivä?”

On suuri joukko sellaisiakin ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta lehtien lukuun, kirjoittaa Tellervo Koivisto. Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972.

Tellervo Koiviston 131. pakina, Suomen Kuvalehti numero 14/1972.

Siitä huolimatta tai sen tähden, että sanomalehtiä toimittaessa vain ikäviä tapahtumia pidetään uutisina, suo niiden lukeminen meille selittämätöntä nautintoa. Perheen aamuvirkuin, varsinkin lukutaitoinen, suuntaa päivän ensimmäiset askeleensa eteisen postiluukulle. Yhden sanomalehden ja useamman lukijan perheessä lukuvuorot jaetaan jakajien henkilökohtaisten ominaisuuksien ja ulkopuolisten tekijöiden perusteella. Miehillä ja pahansisuisilla on ylensä etuoikeus, naiset ja sopuisat joutavat odottamaan. Kiireinen lukee uutisensa vessanpöntöllä ja raitiovaunussa, joutilas valikoi huolella ajan ja paikan.

Lehtiä luetaan toki muuallakin kuin kotona. Isompikenkäiset lukevat työpaikalla firman ajalla ja luvalla, pikkukenkäiset ja saapasjalkaiset ruokatunnilla eli omalla ajallaan.

Mutta on suuri joukko sellaisiakin ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta lehtien lukuun, ei ainakaan siinä määrin kuin toivoisivat. On opiskelijoita, jotka tarvitsevat ajankohtaista tietoa. On eläkeläisiä, joilla on aikaa, mutta ei varoja. On pienituloisia, joille yhdenkin lehden tilaaminen on ylellisyyttä. On tilapäisesti paikkakunnalla asuvia, on matkalla olijoita. Mistä he lehtensä tavoittavat?