Rouva Koiviston päiväkirja: ”Lehdenjakajarouva pyytää ajattelemaan: Onko lehden ilmestyttävä joka päivä?”
On suuri joukko sellaisiakin ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta lehtien lukuun, kirjoittaa Tellervo Koivisto. Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972.
Tellervo Koiviston 131. pakina, Suomen Kuvalehti numero 14/1972.
Siitä huolimatta tai sen tähden, että sanomalehtiä toimittaessa vain ikäviä tapahtumia pidetään uutisina, suo niiden lukeminen meille selittämätöntä nautintoa. Perheen aamuvirkuin, varsinkin lukutaitoinen, suuntaa päivän ensimmäiset askeleensa eteisen postiluukulle. Yhden sanomalehden ja useamman lukijan perheessä lukuvuorot jaetaan jakajien henkilökohtaisten ominaisuuksien ja ulkopuolisten tekijöiden perusteella. Miehillä ja pahansisuisilla on ylensä etuoikeus, naiset ja sopuisat joutavat odottamaan. Kiireinen lukee uutisensa vessanpöntöllä ja raitiovaunussa, joutilas valikoi huolella ajan ja paikan.
Lehtiä luetaan toki muuallakin kuin kotona. Isompikenkäiset lukevat työpaikalla firman ajalla ja luvalla, pikkukenkäiset ja saapasjalkaiset ruokatunnilla eli omalla ajallaan.
Mutta on suuri joukko sellaisiakin ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta lehtien lukuun, ei ainakaan siinä määrin kuin toivoisivat. On opiskelijoita, jotka tarvitsevat ajankohtaista tietoa. On eläkeläisiä, joilla on aikaa, mutta ei varoja. On pienituloisia, joille yhdenkin lehden tilaaminen on ylellisyyttä. On tilapäisesti paikkakunnalla asuvia, on matkalla olijoita. Mistä he lehtensä tavoittavat?
Turkulainen kansanedustaja etsiskeli eräänä aamuna helsinkiläisiä virkaveljiään tuodakseen näille ”viestin kansan keskuudesta”. Edustaja oli pistäytynyt helsinkiläiseen sanomalehtien lukusaliin pysyäkseen sinäkin päivänä ajan tasalla. Täällä oli syntynyt ”työmaakokous”, joka yksimielisesti vaati viihtyisämpiä lukupaikkoja. ”Miksi lukusalin pitää olla kalsean harmaa? Miksi ei voi olla kukkia ikkunalla?”
Lukusalit ovat niitä harvoja paikkoja, joihin ihmiset voivat mennä ilmaiseksi. Ne voisivat samalla olla paikkoja, joissa ihmiset viihtyvät. Monet haluaisivat mennä pelkästään lukemaan, hankkimaan tietoja. Monet haluaisivat mennä päästäkseen pois esimerkiksi alivuokralaisasunnosta, jossa he tuntevat olevansa tiellä. Monet haluaisivat hetkeksi irtaantua perheestä ja ahtaasta asunnosta.
Meillä on viihtyisiä ja monipuolisia kirjastoja, mutta niitä on aivan liian vähän aikana, jolloin opiskelun tarve kasvaa ja vapaa-aika lisääntyy. Uusia olisi kiireesti suunniteltava. Niitä odotellessa voitaisiin vanhoillekkin tiloille tehdä jotakin. Vähän iloista maalia ja kenties kukkia ikkunalle. Se ei kovin paljon maksane.
Mutta palataanpa niihin, joille lehti tulee kotiin aamuvarhaisella. Kuka tuo lehden? Nuori? Vanha? Mies? Nainen? Harva meistä sen tiennee. Emme ajattele lehdenkantajaa, jos ei hän tee virhettä. Jyväskyläläinen lehdenkantajarouva pyytää ajattelemaan, käsi sydämellä.
”Olen muiden mielestä halpa-arvoisimmassa työssä mitä on olemassa. Olen lehdenjakaja, ollut jo kaksitoista vuotta. Kaikesta huolimatta viihdyn työssäni. Mutta kysyisin, eikö voisi järjestää lehdenjakajillekin yksi aamu viikossa vapaata? Onko ihan varmasti lehtien ilmestyttävä joka päivä? Kyllä ihmiset kuuteenkin aamuun tottuu, niinkuin kaikkeen on totuttava. Ajatelkaa käsi sydämellä meitä! Kun muut ihmiset saavat nukkua kahden lakanan välissä lämpimässä vuoteessa, niin lehdenjakajan on mentävä satoi tai paistoi, oli pyry tai pakkanen, joka yö. Kuinka ihanaa olisi nauttia yhdestä vapaasta viikkoaamusta. Entä se meidän palkkamme. Saamme noin 190 markkaa käteen. Mihin se riittää! Entä eläke? Sitä ei kannata ajatellakaan.”
Onko tosiaan lehden ilmestyttävä joka ikinen aamu?