Rouva Koiviston päiväkirja: ”Lapsilla ei ole aikaa vanhemmilleen”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Kuudennessa kirjoittaja ihmettelee väitettä, että vanhemmilla ei ole aikaa lapsilleen.
Tellervo Koiviston 6. pakina, Suomen Kuvalehti numero 47/1968.
Olen toivottoman iltauninen – aamu-uninen myös – ja tämän takia en ole ollut katsonut ainuttakaan Jatkoaikaa ennen viime lauantaita. Silloinkin nukahdin ennen kymmentä ja tv pauhasi kuuroille korville.
Heti Jatkoajan alettua heräsin puhelinsoittoon. Närkästynyt ja ehkä vähän ”liikuttunutkin” herra lausui paheksumisensa sen johdosta, että pääministeri menee samaan ohjelmaan Lenitan kanssa. Puhelun virkistämänä aloitin katselun.
Kaikilla meillä on ennakkoasenteemme ja mieltymyksemme ja niiden varaan rakennamme kuvamme. Pidän Taanilasta ja luulin tuntevani hänen mielipiteensä. Luulin myös Antti Eskolan olevan mukana paneelissa.
Illan mittaan koin pettymyksen. Taanila oli piiloutunut radikaalisuuteensa ja anarkismin puolustaminen oli annettu Walasvaaralle, joka oli täysin rimakauhun vallassa. Jussi Talven väittämät olivat lähinnä banaaleja. Pääministerille oli annettu ”yhteiskuntaa säilyttävä” rooli, jossa hän keräsi pisteitä vanhemmalta väeltä.
Kun kuuntelee tuttavien ja vieraiden arviointeja tästä Jatkoajasta, huomaa miten monesta vinkkelistä asioita voi katsoa. Hämmästyttävintä minusta on ollut monien naisten esittämä myötätunto ja pahoittelu sen johdosta, että pääministeri sai sikamaisen kohtelun.
”Poliitikkoakin, olkoon vaikka kommunisti, tulee sentään kohdella kunnioittavammin.”
Useimmilla Jatkoajan katselijoilla lienee sentään ollut hauskaa ja se kai oli (puoli)tarkoitus.
Joukko nuoria on nostanut protestiliikkeen joulunviettotapaamme vastaan ja periaatteessa siihen yhtynevät monet vanhemmatkin henkilöt. Ylensyönti silloin kuin toiset kärsivät nälkää tuskin sopii kristikansan suurimpaan juhlaan.
Irvokkaalta tuntuu perheenkeskeisten runsaiden lahjojenkin jakelu silloin, kun halutaan osoittaa, että ihmisellä on hyvä tahto lähimmäisiään kohtaan. Ministerit ja talousmiehet näyttävät pelästyvän ajatusta, että me jo tänä jouluna luopuisimme lahjojen ostosta ja epäilemättä on olemassa vaara, että pidättymällä ostoista me kenties viemme leivän toisten pöydistä.
Mutta jospa ostaisimme kinkkumme tai kalkkunamme entiseen tapaan ja lahjoittaisimme ne sellaisille, joilla ei ole ylensyöntipulmia runsaasti. Lisäksi voisimme luopua saamistamme lahjoista.
Väärinkäsitysten välttämiseksi voisimme ilmoittaa jo etukäteen mahdollisille lahjojen antajille, että olemme liittyneet askeettisen joulun kannattajiin ja tulemme luovuttamaan lahjamme heikossa taloudellisessa asemassa oleville.
Tavarataloilla ja suurilla liikkeillä on monenmoista joulupalvelua. Ehkä niihin mahtuisi osasto ”lahja tuntemattomalle lähimmäiselle”. Tänne voisimme joulun jälkeenkin tuoda lahjojamme, eihän joulun tarvitse olla ainoa lahjojen antopäivä vuodessa.
Ehkä näin kokisimme vähän jalompaa antamisen iloa kuin viedessämme vanhoja vaatteitamme Pelastusarmeijan joulukeräykseen. Silloinhan ilomme kaiketi lähinnä johtuu siitä, että pääsimme kunniallisesti eroon sellaisesta, joka itsellemme oli alkanut käydä jo taakaksi.
Puheissa ja kirjoituksissa väitetään, ettei nykyajan vanhemmilla ole tarpeeksi aikaa lapsilleen. Omien ja ystävieni kokemusten perusteella väitän kuitenkin päinvastaista: lapsilla ei ole aikaa vanhemmilleen.
Lapsen ajan vievät koulu ja kaverit ja kun vielä pitäisi nukkua runsaasti, ei siitä totisesti liikene aikaa äidille. Koti on paikka, minne tuodaan koulukirjat ja kaverit, usein samanaikaisesti koulun jälkeen.
Kaiken iltapäivää käy vilske ja vilinä, lapsia menee ja tulee. Oven eteen jätetyistä jalkineista voi laskea, montako otusta huushollissa kulloinkin on.
Puolivälissä viikkoa alkaa keskustelu viikonlopun vietosta maalla. Äidin lähtökohtana on viikonloppu perhepiirissä, lapsen viikonloppu perhepiirissä kolmen toverin kera. Lopputuloksena on kompromissi: yksi kaveri mukaan maalle.