Rouva Koiviston päiväkirja: ”Lappi oli kuin paratiisi, kielojen, vaivaiskoivujen, riekonmarjojen ja kivien koristama”

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tellervo Koiviston 38. pakina, Suomen Kuvalehti numero 34/1969.

Rakas päiväkirja. Kun olin ensi kertaa matkalla Lappiin, maltoin tuskin nukkua junassa. Uneksin kuvissa näkemästäni ruskan loistosta, laajoista näköaloista tunturien huipuilla ja suurista vaeltavista peuralaumoista.

Vaihtaessani Rovaniemellä junan bussiin, jouduin vaihtamaan myös unelmani todellisuuteen. Sillä Rovaniemellä satoi ja koko Lappi osoittautui olevan harmaan vesimassan peitossa. Bussin ikkunasta ei näkynyt mitään ja bussista noustessani en erottanut muutaman metrin päässä olevaa matkailumajan seinää.

Sade jatkui päivästä toiseen. Koko oleskeluni aikana en nähnyt tunturia, joka oli aivan majan takana. Lapin ruska jäi edelleen vain haavekuvaksi, mutta kaamoksen olen sen jälkeen luullut tuntevani. Ainoa matkan aikana tapaamani elukka ei ollut poro eikä muukaan tunturissa juoksija. Tutustuin siihen Kemin ja Rovaniemen välisessä junassa.

Olin tylsässä mielentilassa.

 

Ulkona satoi, lukeminen ei maistunut, kanssamatkustajia oli vähän ja nekin tuppisuita ja tyyriin näköisiä.

Vastapäätä istui keski-ikäinen mies. Tumma puku, valkoinen paita, salkku ja englanninkielinen matkalukemisto. Häntä katsoessani sävähdin täysin hereille. Näin jonkun kulkevan miehen paidanrinnuksen yli oikealta vasemmalle. Jäin kiinnostuneena odottamaan.

Hetken kuluttua sama kulkija oli menossa päinvastaiseen suuntaan. Se oli lutikka, suuri ja punainen. Mietin mitä tehdä. Sanoisinko jotakin vai istuisinko vain muina miehinä.

Lutikka kiipesi miehen valkoiselle kaulukselle. Kumarruin, sieppasin sen hyppysiini ja rusensin paperikoriin. Mies näytti ällistyneeltä. Sopersin jotain kutsumattomista vieraista.

Mies luuli minun siepanneen sen pitkän vaalean hiuksen tai ehkä muuten vain lähennelleen. Joka tapauksessa hän syventyi entistä enemmän kirjaansa. Menin pesemään käteni ja kyhnyttämään selkääni, varmuuden vuoksi.

 

Nyt olen tullut siihen ikään, jolloin ei enää unelmoida. Lähtiessäni pari viikkoa sitten Lappiin otin mukaan anorakin, kumisaappaat ja hyttysmyrkkyä.

Mutta jälleen olin väärässä. Mitään näistä varusteista ei tarvittu. Sää oli mitä kaunein. Näkyvyyttä oli joka ilmansuuntaan ynnä ylöspäin ja usein alaspäinkin. Eikä itikan itikkaa. Lappi oli kuin paratiisi, ei rehevä, vaan kielojen, vaivaiskoivujen, riekonmarjojen ja kivien koristama. Kaikkein pohjoisimpana oli Jäämeri, ihana kuin Rionlahden postikortti.

Tällä matkalla näin poroja läheltä ja kaukaa. Tutustuin kapustarintaan ja jaoin evääni kuukkelin kanssa. Mieliinpainuvin muisto liittyy kuitenkin eläimeen, joka lajina ei rajoitu pohjoiseen, vaikka tämä yksilö olikin aito Lapin asukas.

 

Olin eräänä aamuna lähdössä parin naisen ja parin tytön kanssa parikymmenkilometriselle tunturiretkelle. Aksu (nimi on saamelainen, enkä tullut kysyneeksi, miten se tavataan) lyöttäytyi seuraamme. Vastustimme jyrkästi sen mukaantuloa, mutta tuumimme sitten, että onpahan meillä hänessä turva kelkassa.

Ensimmäisen suuren tunturin huipulla Aksu näki poron jossakin horisontissa ja pinkaisi vinhaan laukkaan sen perään. Komennushuutomme kaikuivat kuuroille korville. Tunturin juurella se tavoitti meidät hurjasti läähättäen. Jätimme sen juomaan purolle ja jatkoimme matkaa.

Kun Aksua ei kuulunut, käännyimme takaisin pahojen aavistusten vallassa. Löysimme sen purolta. Se nosti päätään, mutta ei voinut kävellä. Aurinko paahtoi, tunturissa ei ollut puuta eikä varjoa. Tyttöjen matkasauvoista ja emännän leningistä teimme paarit, joille nostimme hervottoman Aksun.

Alkoi hidas, hikinen ja surullinen matka, josta ei puuttunut koomisiakaan piirteitä. Viisi minimivaatteissa olevaa naista kantamassa suurta koiraa. Turvamme ei ollut kelkassa vaan paareilla. Perillä Aksu nousi jaloilleen ja katselimme sen käyntiä ristiriitaisin tuntein.

 

Tarinalla oli kuitenkin surullinen loppu. Aamunkoitossa Aksu kuoli. Emäntä itki, meillä muillakin oli tippa silmässä.

Yritimme keksiä lohduttavia ajatuksia. Sanoimme, että Aksu sai arvoisensa kuoleman. Se kuoli tunturiin. Se kuoli kesänä, joka oli niin kaunis, etteivät vanhatkaan lappalaiset muista koskaan näin kaunista kesää eläneensä.

Lepää rauhassa Aksu.