Rouva Koiviston päiväkirja: Kyllähän minäkin, jos olisi... – nyt on, ja yritin keksiä uusia verukkeita
Jossitteluillamme ei ole katetta, kirjoittaa Tellervo Koivisto. Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972.
Tellervo Koiviston 114. pakina, Suomen Kuvalehti numero 34/1971.
Tulemme elämämme varrella vertaillessamme itseämme muihin sanoneeksi: ”Kyllähän minäkin, jos…” Tekisin niin ja niin, jos saisin rahaa, jos olisi lapsia, jos voisin valita uudelleen. Mutta kun tulemme tilanteeseen, jossa virkkeen totuusarvo punnitaan, ilmenee, että jossittelullamme ei ole ollut katetta. Asettamamme ehto on toteutunut, mutta jatkamme entiseen tapaan. Emme opiskele, vaikka perimme isosetämme, riitelemme, vaikka saimme anopin vanhainkotiin, ja naimme taas juopon miehen, vaikka meillä oli varaa valita.
Omia jossitteluitamme emme yleensä muista. Kun nyt tunnustan yhden omani, johtuu se siitä, että tapaus on aivan veres. Minulla on ollut tapana sanoa, kun marjat ovat mädänneet lähimetsään ja omenat tuttavan puutarhaan, että kyllä minäkin säilöäisin, jos olisi kunnon säilytystilat. Myönnän, etten näin sanoessani ole ollut aivan rehellinen.
Säilytystilani ovat kehnot, jääkaappi on liian pieni ja kylmäkomero joko liian kylmä tai liian lämmin, joten en olisi voinut säilötä, vaikka olisin halunnut. Mutta itselleni on jo ajat sitten selvinnyt, etten ole halunnut, vaan säilömis- ja poimimispuuhat ovat olleet niitä, joita olen mukavuussyistä pyrkinyt välttämään. Mutta eihän sellaista kehtaa muille sanoa.
Mutta nyt olen joutunut tilanteeseen, jossa entinen jossittelu ei auta. Minusta on tullut kivikellarin omistaja. Kellarissa on kuutioita ja neliöitä, laareja ja hyllyjä, kylmyyttä ja kosteutta riittämiin. On toisin sanoen kunnollista säilytystilaa.
Yritin keksiä uusia verukkeita. Kun vatut kypsyivät, sanoin, ettei näin kuivina kesinä kannata vattupensaihin vilkaistakaan. Mutta naapuri vilkaisi ja tuli sanomaan, että olisi jo vattujen poimimisaika. Sanoin, että minulla on kiireitä näin aluksi, ja kun en tunne kellarinkaan tapoja, poimikaa te tänä vuonna, var så god. Niin pääsin vatuista.
Toissailtana ajoi pihaan sukulainen, avasi autonsa tavarasäiliön ja kantoi sisään muutaman kymmenen kiloa vastapoimittua mansikkaa.
”Kiitos, kiitos!” sanoin. ”Mutta mitä minä tämmöisellä määrällä teen?”
”Hilloat, kun sinulla on hyvä kellari”, sanoi sukulainen. ”Mutta kun meillä menee hilloa niin vähän”, yritin.
”Tee mehua!” komensi sukulainen.
”Mutta kun isä juo olutta ja tytär limsaa ja minä itse lähinnä kahvia”, selitin.
”Kyllä ne juoduksi tulee”, vakuutti tytär. ”Minä pidän muutamat mansikkabileet ja voit uskoa, että kaikki menee.”
Se oli hyvin uskottavaa.
Yritin kuitenkin vielä: ”Minulla ei ole edes mehukeitintä. Ajattelin kyllä hankkia sellaisen mutta en vielä tänä vuonna kun on kaiken näköistä kiireellisempää ostamista.”
”Ei se monta kymppiä maksa”, sanoi 24sukulainen ja vilkaisi kelloa. ”Jos pidät kiirettä, ehdit vielä kauppaan. Osta samalla sokeri. Osta kymmenen kilon erissä, niin saat säilöntäsokerin alennuksen.”
Ostin mehukeittimen ja säilöntäsokeria ja ryhdyin puuhaan. Kattila höyrysi ja pullot täyttyivät. Kun mansikat olivat pulloissa, annoin perheenjäsenille kulhot ja komensin ne viimimarjapensaille: ”Eihän sitä kallista vehjettä niin vähälle käytölle voi jättää.”
Itse kävin vattupöheiköissä, mutta naapuri oli ollut huolellinen.
Nyt on kivikellarissa komea pullorivistö, joskaan ei aivan oikeaoppinen. Tytär sai nimittäin tehtäväkseen kunnostaa pullot, eikä hän omien sanojensa mukaan raatsinut poistaa vanhoja etikettejä (laiskuutta, luulen). Niinpä uudet valkoiset, ”Mansikkamehua 1971” ja ”Viinimarjamehua 1971” saavat luovuttaa parhaimman paikan suuremmille ja värikkäämmile, sellaisille kuin ”Gordon’s Gin Distillery London”, ”Ballantine’s twelve years old” ja ”Sitio velho superior aguardente de cana”.