Rouva Koiviston päiväkirja: Kuulin, että Tampereella on ravintola, jossa tarjoilevat kani-pojat – asuna hyvinistuva musta kukkaro
Palkkapäivänä pojat vaativat likaisentyönlisää, kertoo Tellervo Koivisto. Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972.
Tellervo Koiviston 121. pakina, Suomen Kuvalehti numero 44/1971.
Juha Tanttu (ulkoministeriöön siirryttyään ThanttU) on tehnyt ei järin vakavasti otettavan opaskirjan Mitä jokaisen miehen tulee tietää. Seuraava lainaus on kappaleesta Karvat: ”Totuus on se, että mies tahtoo karvoja. Miehen naismenestys saattaa olla juuri karvan varassa: tummat, kiharat italialais-, espanjalaisjannut ja heidän sikailunsa tiedetään. Tämä synnyttää suomalaismiehessä alemmuutta – kas, hänkin tahtoisi juosta mättähältä mättähälle ja saada Kanarian saarilla nimenomaan ns. kotimaassa käherrettyä.”
Ylläoleva olkoon johdantona jutulle, jonka puitteet kuulin henkilöltä, jonka sisaren miehen serkku on ikänsä asunut Tampereella. Tampere naisistui, viinan myynti väheni, ja ravintoloiden kannattavuuskäyrä kääntyi laskuun, joka oli kausi- ja suhdanneluonteista pysyvämpi. Asian vakavuus vaatii konsultointia. Konsultit tutkivat tilastoja, menneitä ja tulevia, ja antoivat kohtuullisena pidettävää korvausta vastaan toimintaohjeen: Naisissa on tulevaisuus.
Vastuussa olevat ravistelivat epäuskoista päätään, mutta konsultti on konsultti ja lasku on lasku ja miksei sitä hädissään voi naiseenkin tarttua jos kerran oljenkorteenkin. Niinpä ryhdyttiin toimeen ja ennen pitkää kohosi kaupungin näkyvimmälle paikalle ravintola, joka otti tunnuslauseekseen: Ensiluokan asiakasoikeudet myös naisilla.
Ravintola toimi tunnuksensa mukaan. Naiset saivat tulla ja mennä yksinään tai seurassa, he voivat hoitaa omat tilauksensa ja maksunsa ilman että pöydässä mahdollisesti istuva mies olisi toiminut välittäjänä ja jos joku halusi iskeä itselleen miehen, hän voi yrittää, sillä yrittäväthän ne miehetkin.
Uuden ravintolan sisustus miellytti erikoisesti naisellista silmää. Yksityiskohdista monet asettivat etusijalle Arskan. Tämän hintelä olemus ja vaalea silkinhieno karvoitus ihastutti nuoria neitosia, mutta vetosi yllättävän suuressa määrin myös vanhempien äidillisiin tunteisiin. Tummasilmäinen käkkäräkarvainen Pepe täytti mielikuvituksissa kaikki ne tarpeet, jotka pohjoinen arkitodellisuus yleensä jättää tyydyttämättä. Pitkänhuiskea Jokke näytti muita useammin joutuvan hoivailemaan epävarmoja ja huonovointisia asiakkaita, mutta ihmekös tuo, kun mies uhosi rukiista voimaa.
Kaikilla pojilla oli yhtenäinen ns. kani-pojan työasu: hyvinistuva musta kukkaro puhdasta uutta villaa.
Ravintola osoittautui siis kaikin puolin hyväksi ja asiakkaat viihtyivät. Mutta sopu ei säilynyt kauan. Kuukausi kului ja tuli palkanmaksun aika. Kani-pojat vilkaisivat sen kevyeksi.
”Tässähän on vain tarjoilijan palkka”, he sanoivat.
”Muusta ei sovittu”, sanoi työnantaja.
”Mutta me tehdään kaksinkertainen työ. Kun me viemme laseja pöytään, on joku pikku sormi pöyhimässä rintakarvoja ja kun viemme niitä pois, on pullea kätönen klappaamassa takamustamme. Jokaista liikettä ja karvan värähtelyä katsoo kymmenen asiakasta ’sillä silmällä’. Ja mitä kaikkea ne keksii ehdottaa!”
”Mutta kuulkaahan nyt, hyvät pojat, nämä ovat luontaisetuja. Saatte ilmaiseksi sitä mitä miehet ovat aina halunneet.”
”Vaadimme likaisentyön lisää! Ja kuinkas on eläkkeen laita, eläkeikähän on tällä alalla alhainen?”
”Noudatamme kani-poikien yleisiä työehtoja.”
”Me emme jätä tätä asiaa tähän. Olemme järjestäytyneet ja tulemme pyytämään tukea vaatimuksillemme.”
Saamarin saamari! Tuttava soitti juuri ja sanoi, ettei siellä Tampereella taidakaan olla kanipoikia vaan ne ovat pupu-tyttöjä eikä ne taida rettelöidä eivätkä taida olla järjestäytyneitäkään, eihän ne naiset yleensä. Mutta sanottu mikä sanottu, uutta juttua en tee.