Rouva Koiviston päiväkirja: Kun nuoripari Koivisto teki ensimmäisen joulukirkkomatkansa, juoksimme vuorotellen hevosen edellä
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 11 kirjoittaja viettää joulua ja muistelee, kuinka Oskari murhattiin.
Tellervo Koiviston 11. pakina, Suomen Kuvalehti numero 1/1969.
Rakas päiväkirja.
”Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja. Ne tahtoisin niin elää uudelleen. Tuo aika rakkauden, tuo aika nuoruuden…”
Pakkaa tulemaan romanttiseksi täällä maalaistalon hämyisessä pirtissä, varsinkin näin jouluna. Istun vanhassa keinutuolissa, joka on ollut tässä samassa paikassa niin kauan kuin muistan. Sylissäni on harmaaviiruinen kissa, jollainen on myös aina kuulunut tämän talon kalustoon.
Molemmat kehräämme tyytyväisinä silmät puoliummessa. Luulen näkeväni katonrajassa leipävartaita je peränurkassa kangaspuut. Tuli roihuaa uunissa ja miehet hiovat viikatteita pihanurmikolla. Mutta kun avaan silmiäni hiukkasen enemmän, näen ikkunan alla lämpöpatterin ja peränurkassa television.
Jouluruoat ovat sentään entisenlaiset: perunalooraa, räätikäslooraa, salettia ja kinkku. Kinkku oli kasvanut tuolla navetassa suurin piirtein vanhanaikaiseen tapaan, mutta viimeiselle tuomiolle se oli viety osuusteurastamoon, josta se puhdistettuna ja hygieenisesti pakattuna oli toimitettu tänne syötäväksi. Söin sitä yhtä tunteettomasti kuin kaupunkilaiskinkkua ja muistelin lapsuuteni lahtipäiviä.
Muistin, miten silloin oli ollut jo ylösnoustessa jännittävän haikea olo ja piti juosta naapurin lapsille kertomaan, että tänään meidän Oskari murhataan. Teurastaja, suuri ja punakka, ajoi polkupyörällä pihalle.
Saunassa oli kuumaa vettä valmiina ja sika ajettiin ulos karsinasta. Kuului vinkunaa ja laukaus ja kun vähän myöhemmin uskalsi mennä pihalle, näki Oskari-paran riippumassa takajaloistaan liiterin oviaukossa. Ämpärissä oli suolia ja toisessa verta ja ne maistuivat myöhemmin oikein ihanilta.
Miehet puhuivat tänä aamuna sonninpitopalkkioista. Luulin, että sitä maksetaan sen tähden, etteivät sonnit kuolisi sukupuuttoon, mutta aivan siitä ei sentään ole kysymys. Ilahduin joka tapauksessa, kun kuulin sonneja vielä olevan ja muistin erään jouluaaton aaton lapsuudestani. Oli kiireisin jouluvalmistelujen aika, kun lehmä antoi ymmärtää, että sillä olisi asiaa sonniystävälleen.
Talon joutilaimpana jouduin lehmän saattomieheksi. Matkaa oli pari kilometriä, mutta hyvin me siitä selvisimme. Kaikki sujui asianmukaisessa järjestyksessä ja olisin varmaan jo unohtanut koko tapahtuman, ellen olisi saanut siitä talosta suklaakonvehteja. Ne olivat meidän kulmilla harvinaista herkkua ja olisin niiden vuoksi voinut viedä sinne toisenkin lehmän, jos se vain olisi halunnut.
Maalaislapset saivat joka tapauksessa siihen aikaan sukupuoliasioissa selvää havainto-opetusta ja tulivat näillä tiedoilla hyvin toimeen.
Joulukirkkoon mennään täältäkin nykyisin autoilla ja matka taittuu niin nopeasti, että tuskin huomaa missään käyneensäkään. Toisin oli ennen. Nuoripari Koivisto teki ensimmäisen joulukirkkomatkansa hevosen kyydissä parisenkymmentä vuotta sitten.
Lähdimme matkaan jo aamuyöstä, sillä kirkonmenot alkoivat silloin aikaisin ja kirkolle oli matkaa toista peninkulmaa. Matkan alkuvaiheessa olin ylen ihastunut, sillä ilma vaikutti tuollaiselta joulukortti-ilmalta. Pian tunsin kuitenkin pakkasen iskeneen nenääni ja kaunis lumisade osoittautui purevaksi tuiskuksi.
Hevonen ei ollut mikään ravuri. Se oli tottunut vetämään savikuormia pellolla ja tukkeja metsässä ja käyttäytyi nytkin oppimallaan verkkaisella tavalla. Pysyäksemme lämpimänä ja näyttääksemme esimerkkiä juoksimme vuorotellen sen edellä.
Perille saavuimme sentään ajoissa. Kirkko tosin oli tupaten täynnä ja olimme tyytyväisiä, kun pari pikkupoikaa antoi meille paikkansa urkuparven rappusilla.
Rovastin jylisevä ääni kuului sinnekin. Siihen aikaan saarnattiin mieluummin kadotuksesta kuin armosta, ja kadotus uhkasi sillä kertaa seurakuntalaisia siksi, että he olivat liian ahkeraan vieneet rahojaan naapurikauppalan viinakauppaan.
Suurempia vaurioita sai nuoren aviomiehen sielu, kun vaimo asetti hevosmiestaitonsa kyseenalaiseksi.
Kotimatka sujui yhtä verkkaan kuin menomatkakin. Viimeisessä tienhaarassa hevonen kuitenkin pelästyi tuulessa lentävää paperisäkkiä ja otti huiman loppukirin. Reki lensi päin maitolaituria ja kaatui. Laiturista irtaantui lauta ja reki kärsi pieniä vaurioita. Suurempia vaurioita sai sen sijaan nuoren aviomiehen sielu, kun vaimo asetti hevosmiestaitonsa kyseenalaiseksi.
Jos nyt kysyisin häneltä jotakin tuosta kirkkomatkasta, hän tuskin muistaisi sitä lainkaan. Ihmisen muisti tahtoo olla sellainen, että se unohtaa vastoinkäymiset, mutta lisää hohdetta aikoinaan mukaviksi koetuille tapahtumille.