Rouva Koiviston päiväkirja: Kun lemmit, älä ajattele muuta, kun tanssit, pane sielusi mukaan – ja kun näet fasaaneja, katso niitä
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 56 kirjoittaja keskittyy hetkeen ja tuntee elävänsä.
Tellervo Koiviston 56. pakina, Suomen Kuvalehti numero 3/1970.
Aviomies arvosteli syksyllä pitämässään puheessa historiallista analogia-ajattelua. Hänen mukaansa saattaa olla kohtalokasta luottaa siihen, että tapaus A:ta seuraa tapaus B, koska niin on tapahtunut ennenkin. ”Me emme tiedä mitään tulevaisuudesta, mutta kun tunnemme menneisyyden, voimme suhtautua luottamuksella tulevaisuuteen.”
Mutta vipuun voi käydä viisaskin. Kun vuoden viimeisinä päivinä ehdotin matkaa Tampereelle, sortui aviomies sanomaan: ”Mikäpäs siinä, meillähän on ennenkin ollut mukavaa siellä.” Niinpä sitten vietimme aaton Tampereella. Katselimme tähtitaivasta planetaariossa, Zorbasta teatterissa, tapasimme tuttuja ja viihdyimme.
Istuessani paluumatkalla junassa huomasin parven fasaaneja pellolla jossakin Hämeenlinnan eteläpuolella. Mieleeni tuli Zorbas ja hänen filosofiansa: kun teet työtä, tee se hyvin, kun lemmit älä ajattele sillä hetkellä mitään muuta, kun tanssit, pane mukaan koko sielusi ja ruumiisi.
Luin jokin aika sitten Erich Frommin kirjaa ”Rakkauden vaikea taito”. Nykyajan ihminen ei kykene rakastamaan, väittää Fromm. Vaatimus ”rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi” sopii huonosti yhteen kapitalistisen järjestelmän meille asettamien vaatimusten kanssa. Vaikka olemme kehittäneet erilaisia järjestelmiä helpottaaksemme ihmissuhteitamme, ovat ne parhaimmillaankin vain rakkauden korvikkeita.
Niille, jotka kaikesta huolimatta haluaisivat oppia rakkauden vaikeata taitoa, antaa Fromm joitakin käytännön ohjeita. Eräs perusedellytys on keskittyminen. Keskittymällä opitaan olemaan kahden itsensä kanssa, mikä kuulemma on rakkaudessa välttämätön taito.
Sen jälkeen on oikeastaan vähemmän tärkeätä, mitä tehdään, pääasia on, että kaikki huomio kiinnitetään siihen, mitä kullakin hetkellä ollaan tekemässä.
Sitäkö tekemistä fasaaneilla on tämän jutun kanssa?
Fasaanit minä näin. Huomasin miten ne etsivät ruokaa, miten lunta oli tallattu ja tunsin jopa mielihyvää niiden näkemisestä. Voisin sanoa, että sillä hetkellä minä elin, sitä ennen olin vain ollut olemassa ja tuijotellut ikkunasta näkemättä mitään.
Vaikkei uskoisikaan Frommiin eikä Zorbakseen eikä edes rakkauteen, on murheellista huomata miten sitä vuosien mittaan tylsistyy ja vastaanottokyky heikkenee. Johtuuko se iästä? Vai onko elämisen tapa muuttunut?
Joka tapauksessa tuntuu siltä, että jossakin kaukana takana on keväitä, joiden kukkien puhkeamisen ja lintujen tulon muistaa. Siellä on järviä, vuoria ja meriä, joiden näkeminen sai palan kurkkuun. Siellä oli tähtitaivaita, kuutamoita ja syysmyrskyjä. Onko niitä paljon vain siksi, että muistoissa vuosikymmenet yhdistyvät?
Teen toki vieläkin havaintoja matkareittieni varsilta. Huomaan sorakuopat harjujen kyljissä, jättiläismainokset teiden varsilla, romutarhat ihmisten takapihoilla ja siivottomuuden paikoilla, joissa matkailijoiden on tapana pysähtyä.
Nämä havainnot eivät aiheuta mielihyvää vaan pikemminkin vatsahaavan, mutta Luoja varjelkoon minua ajalta, jolloin en enää näihinkään reagoi.
Tällä hetkellä ulkona sataa vitivalkoista lunta (en ole Helsingissä). Vaihdan vaatteita, otan sukset ja lähden aukomaan tukkeutuvia latuja. Kun jonkin aikaa tarpoo metsässä, unohtaa huomaamattaan kaiken muun ja nauttii siitä, mitä sillä hetkellä on tekemässä.
Ja jos hiihtoretkeltä palaavaa odottaa kaiken lisäksi lämmin sauna, se voi johtaa kymmenen vuoden kuluttua huokaukseen: toista se oli siihen aikaan kun vielä jaksoi hiihtää ja sydänkin kesti saunomisen!
Ei mikkään oo niinko ennen, sanoo länsisuomalainen.