Rouva Koiviston päiväkirja: ”Kun jonain päivänä tuntee olonsa tyytyväiseksi, niin seuraavana päivänä varmasti herää mieli matalana”

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tellervo Koiviston 111. pakina, Suomen Kuvalehti numero 28/1971.

Mistähän johtuu, että kun ihminen jonain päivänä selvästi tuntee olonsa tyytyväiseksi, niin seuraavana päivänä hän varmasti herää mieli matalana ja kohta on kaikki niin kurjaa kuin ikänä olla saattaa. En tiedä onko tämä yleispätevä sääntö, mutta omalla kohdallani mekanismi toimii kunnon seinäkellon tarkkuudella. Niin kävi nytkin.

Sunnuntainen retkeni maalla kulki ohi pienen talon ja puutarhan. Puutarhan kasvimaalla kyykki joukko ihmisiä. Muuan ojensi selkänsä, hihkaisi terve ja tuli paiskamaan kättä. Tämä oli tuttava opiskeluajoilta. Emme olleet tavanneet kenties pariinkymmeneen vuoteen, mutta olin kuulluut, että hän jossakin elämänsä vaiheessa oli tehnyt ratkaisun, jättänyt kaupungin ja entisen ammattinsa ja siirtynyt maalle.

Siinä hän nyt viittoili multaisella kädellään kasvimaiden, perheen, koirien ja hanhien suuntaan ja sanoi, että tämä se vasta elämältä maistuu.

Itselleni ei perkaaminen koskaan ole ollut ilo, mutta siinä aidan luona seisoessani tunsin, miten aurinko paistoi parahultaisesti, multa tuoksui kosteilta kastemadoilta, punajuuririvit erottuivat selvästi ja rikkaruohot olivat kohtuullisia niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Kiittelimme maalaiselämän hyviä puolia kumpikin, mutta tunsin jääneeni vähemmälle, kun en osa-aika-maalaisena voinut pitää hanhia enkä kissoja ja muuta sellaista. Onnellisiin ajatuksiini alkoi liittyä  haave suuremmasta onnellisuudesta. Aloin kypsytellä ajatusta lopullisesta maallemuutosta ja maatapanon aikaan olin jo melkein maalainen.

 

Oli varhainen kesäaamu. Tulin talosta, jätin vähän ränsistyneen ulko-oven selälleen ja jäin seisomaan auringon lämmittämälle rappukivelle. Harmaaviiruinen kissa, yksi monista, tuli lyhyttä piharuohoa kasvavaa polkua pitkin katsomaan oliko kuppiin jo kaadettu lämmintä maitoa. Naapurin kanat ja omat kalkkunat kaakattivat ja isännän hevonen hirnui. Käki kukkui metsässä ja ritariperhonen teki laskua juuri avautuneeseen keisarinkruunuun.

Kesää seurasi syksy ja se asetti luontomme koetukselle.

Päiväkausia satoi ja satoi, navetan katto vuoti ja omassa maassa kasvaneiden vihreiden tomaattien hilloaminen epäonnistui. Olin jo luopua.

Mutta silloin aitan katolla oleva tuuliviiri vingahti surkeasti, tuuli kääntyi itään ja muuttui myrskyksi. Talon päädyssä kasvanut vanha omenapuu kaatui ja katkaisi alastullessaan talon ainoat sähköjohdot. Olimme pimeässä.

Mutta kaikilla asioilla on puolensa.

 

Muistin tavarat, joita olimme vuosikaudet laahanneet mukanamme, vaikkei niillä ollut käyttöä. Kaadoin petroolia isoäidiltä perittyyn pöytälamppuun ja muuten vain saatuun myrskylyhtyyn ja niiden valossa aloin etsiä kirstusta lämpimiä maalle sopivia vaatteita.

Ojensin isännälle tämän tädiltään neljäkymmenluvun loppupuolella saamat harmaat villasukat ja anopin viisikymmenluvun alussa lahjoittamat varrelliset tohvelit. Itselleni hain kotikutoisen emännänpuvun ja villaisen hartialiinan, joita ei kaupunkilainen voinut käyttää.

Tein tulen suureen takkaan ja nukahdin.

 

Kun aamulla heräsin todellisuuteen, tiesin peiliin katsomattakin, että ihoni oli karkea ja harmaa, suupielen vaot entistä syvemmät, tukka takkuinen ja yöpaitakin ikäloppu ja kauhtunut.

Päivän mittaan tilanne vain paheni. Illalla katselin jalkojani, ne olivatkin kuin vanhalla maalaisakalla ainakin: leveät littanat, vaivaisenluu törrötti ja puhtauden laita oli niin ja näin.

Televisiossa oltiin sillä hetkellä Lahjomattomien maailmassa. Sairaan lapsen isä syytti vaimoaan, jolla sentään oli harjattu tukka ja irtoripset, ulkonäön laiminlyömisestä, sanoen ettei tämä enää ollut mikään vaimo.

”Jo riittää”, sanoin, ”maalaiselämä tältä erää. Huomenna lähden kaupunkiin.”