Rouva Koiviston päiväkirja: Koti voi olla ahdas ja köyhä henkisistä virikkeistä – Kotihoito ei ole lapselle ”varmasti paras”

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tellervo Koiviston 98. pakina, Suomen Kuvalehti numero 8/1971.

Kuvalehti lähetti ”väkevät terveiset” Alli Lahtiselle, Meeri Kalavalaisele ja Jutta Zilliacukselle lasten päivähoitopaikkojen lisäämistä vastustavassa kirjoituksessa. Koska terveisiä saivat samassa kirjoituksessa naiset yleensä ja työssäkäyvät äidit erikoisesti, vastaan omalta osaltani näihin terveisiin. Yritän paneutua samaan väkevyysasteeseen kuin kirjoituksen laatijat Irma Heydemann ja Sakari Virkkunen.

Kirjoittajat olettavat että nuoret vanhemmat joutuvat ylivoimaiseen kiusaukseen jättää lapsensa vuorokausiksi ”laitostumaan”, jos päivähoitolaitosten aukioloaikaa pidennetään. Miksi näin? Ovatko omat lapsenne välttäneet laitostumisen vain siksi, että ei ole ollut laitoksia, johon olisitte ne voinut jättää?

”Naisasia on hyvä asia. Sitä on ajettava.” sanotaan kirjoituksessa. ”Naisasiaa” ajavat kirjoittajat puhumalla vain äidin velvollisuuksista lasta kohtaan. Onhan lapsella kai isäkin? ”Naisasiaa” he ajavat paheksumalla äitien kokopäivätyötä ja suosittelemalla osapäivätyötä. Mikä estää isää olemasta osapäivätyössä? Tasa-arvoisuutta ei kirjoittajien ”naisasia” ainakaan palvele.

Kirjoittajat paheksuvat ajatusta, että mahdollisimman monelle äidille turvattaisiin oikeus kodin ulkopuoliseen työhön. Olisiko sitten parempi jos ei kenellekään turvattaisi? Tai jos turvattaisiin vain joillekin? Mikä olisi peruste?

 

Kirjoittajat puhuvat ”äideistä tässä elintasoyhteiskunnassa.” Nuorten elintaso ei ole kovinkaan hääppöinen silloinkaan kun molemmat käyvät ansiotyössä. Eiköhän ”elintasohait” ole löydettävissä niistä piireistä, joissa miehen ansiot ovat niin korkeat, että vaimon ei kannata olla töissä, silloinkaan kun perheessä ei ole pieniä lapsia.

Kirjoituksessa väitetään että kotihoito on lapsen kannalta ”varmasti paras”. Mihin kirjoittajat varmuutensa perustavat? Tutkimukset eivät tätä varmuutta vahvista. Luulen, että kirjoittajat vertaavat keskenään hyvää kotihoitoa ja huonoa laitoshoitoa, mutta näinhän ei tietenkään saada oikeaa kuvaa. Kotihoitoa vastaan voidaan esittää seuraavanlaisia huomautuksia:

Koti voi olla ahdas ja se on sitä erittäin monelle tämän päivän lapselle. Siellä ei ole tilaa liikkua, juoksemisesta ja rymyämisestä puhumattakaan. Paljon paremmin eivät asiat ole kenties ulkona. Piha saattaa olla leikkipaikkana kielletty, puistoon on matkaa ja liikenne väijyy välissä.

Perhe on kovin suppea yhteisö. Monilla lapsilla on siellä vain äiti ja ajoittain isä. Lapsi ei näin pääse harjoittelemaan kehitykselleen tärkeätä sosiaalista vuorovaikutusta eri-ikäiseen, erilaisesta ympäristöstä olevien ja muutenkin erilaisten ihmisten kanssa.

 

Lapsen sosiaaliselle kehitykselle on 2–3 vuoden ikä erittäin merkityksellinen. Tällöin lapsen pitäisi saada runsaasti leikkiä muiden lasten kanssa. Kotona olevalla lapsella saattaa olla puute leikkitovereista, näin varsinkin harvemmin asutuilla alueilla.

Kiintyminen yhteen ainoaan aikuiseen, tavallisesti äitiin saattaa koitua suoranaiseksi vahingoksi kummallekin. Lapsen turvallisuus kasvaa, jos hänellä on useita siteitä aikuisiin. Lapsen koti saattaa olla köyhä henkisistä virikkeistä ja enimmäkseen kotona kasvatettu lapsi jää näin kehityksestään jälkeen. Tätä jälkeenjääneisyyttä ei pidä väheksyä, sillä tutkimukset osoittavat, että näillä lapsilla on taipumus jäädä jälkeen myös koulussa. Lastentarhoilla on tasoittava merkitys ja ne ovat siinä mielessä jokaisen lapsen kehitykselle välttämättömiä.

Yhdysvallat on esimerkki maasta, jonka lapset ovat enimmäkseen kasvatettu kotona. Siellä on myös todettu tauti nimeltä ”a silent killing”, vaitelias kuolema. Lapsia ”rakastetaan” liikaa, heidän itsenäisyytensä ja aloitekykynsä tuhotaan. Tuhoojana on oma koti, se kullan kallis.