Rouva Koiviston päiväkirja: ”Kolme-neljä päivää yksin maalla on kestokyvyn maksimi” – ainoa seura ei tahdo olla koiraveronsa väärti
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 34 kirjoittaja keskustelee koiransa kanssa.
Tellervo Koiviston 34. pakina, Suomen Kuvalehti numero 28/1969.
Rakas päiväkirja. Kesäleski on aviomies, joka vaimon ollessa maalla viettää kevytmielistä elämää kaupungissa. Vihreä leski on aviovaimo, joka miehen ollessa työssä viettää kevytmielistä elämää lähiössä.
Vaimoa, joka viettää kesää maalla ja jolla ei ole mitään mahdollisuuksia kevytmielisyyteen, voisi kutsua vihreäksi kesäleskeksi. Leskihän maalla oleva vaimo on siinä kuin kaupungissa oleva mieskin, ja ainakin loppukesästä hän on niin vihreä että sen vihreämmäksi ei tule.
Kolme-neljä päivää yksinään maalla on normaali-ihmisen kestokyvyn maksimi. Tuulen humina, laineiden liplatus ja lintujen laulu voivat olla musiikkia korville, mutta jos niitä kuuntelee pitkään yksinään, alkaa niihin tulla liikaa molli-sointuja.
Silloin toivoo, että lähistöllä olisi joku, jolle voisi tokaista: ”Olisitko nyt hetken hiljaa, jotta voisin kuunnella ruohon kasvua!”
Täällä ei ole näkynyt ristinsielua koko päivänä. Mitään ei tapahdu. Koira löntystää muutaman askeleen siirtyäkseen auringosta varjoon.
”Lähde lenkille”, sanon.
”Liian kuumaa”, vastaa koira.
”Mennään sitten uimaan”, ehdotan.
”Turkki kastuu”, sanoo koira.
”Veroa sinusta kyllä saa maksaa, mutta silloin kun sinua tarvittaisiin, et viitsi yhtään mitään”, sanon närkästyneenä.
”Älähän hikeenny kun muutenkin on kuuma”, sanoo koira.
”Onhan minusta hyötyä näinkin. Suojelen mainettasi pelkällä olemassaolollani. Ei koskaan voi tietää missä joku lehtimies on kyttäämässä. Saisit höperön maineen heti, kun huomattaisiin, että puhut yksinäsi. Mutta kun lepertelet minulle, käyt täysjärkisestä. Etkä sinä sitä paitsi veroani maksa.”
”No, ei viitsitä riidellä. Laittaudu siihen nyt mukavasti, niin rapsutan kylkeäsi ja kerron vaikkapa sadun. Kuulenpahan samalla ihmisääntä.”
”Olipa kerran pieni maa, joka perustuslakinsa ja kansallislaulunsa vuoksi oli niin köyhä, että sillä oli varaa vain presidenttiin. Kansa oli kuullut kerrottavan kaukaisista valtakunnista, joiden hoveja viisaat kuninkaat ja kauniit kuningattaret hallitsivat, ja se huokasi kaihoten.
Kansan huokaus kiiri yli maiden ja merien ja päätyi vihdoin erääseen kuninkaanlinnaan, missä se hellytti nuoren kuningasparin sydämet. Kuningas lähetti sanansaattajansa kaukaiseen maahan ilmoittamaan, että vieraita on tulossa. Presidentinmaa ryhtyi oitis juhlavalmisteluihin.
Ja kuningasparin vihdoin saapuessa voitiin havaita, että protokollan oli onnistunut laittaa maan asiat kuntoon veroja ja maksuja korottamatta. Aurinko oli saatettu paistamaan, pihlajat ja sireenit kukkimaan, ammattiyhdistysliike sopimaan ja tavaton siisteys vallitsi kaikkialla. Ihmiset teiden varsilla taputtivat käsiään, ja juhliin kutsutut taivuttivat niskojaan ja notkistivat polviaan ja näyttivät niin onnellisilta.
Mutta kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä. Mustat haltijat, Alkon, tupakkatehtaiden ja kahvipaahtimoiden agentit, alkoivat viskellä epäluulon siementä onnellisen yleisön keskuuteen: ’Kuningas juo vettä’ ’Kuningatar juo maitoa!’ ’He eivät juo kahvia eivätkä tupakoi!’ ’Ilo ilman viinaa on teeskentelyä!’ ’Koska heillä ei ole paheita, täytyy heidän olla ikäviä!’
Mutta kuningas vilkutti iloisesti kättään ja kuningattaren ruskeat silmät loistivat ilkikurisesti. Epäilijät joutuivat häpeämään, ja presidentinmaan asukkaat lämmittelivät monta päivää kuninkaallisen onnen loisteessa. Sen pituinen se.”
”Älä nyt loukkaannu, vaikka vähän kritikoin”, sanoo koira. ”Voisit joskus edes yrittää puhua samalta tasolta, millä kuuntelijasikin on. Se olisi ikäänkuin demokraattisempaa.”
Myönnän koiran olevan oikeassa. Yritän keksiä oikein yksinkertaisen jutun, joka alkaisi: Olipa kerran koira… Vilkaisen koiraa. Sen katseessa on selvästi ironiaa. Laittaudun pitkäkseni sen viereen nurmikolle ja sanon: hau-hau.