Rouva Koiviston päiväkirja: Kirjoittaja on pahalla tuulella, ja se on ”mitä parhainta käyttövoimaa yleisönosastokirjoitteluun”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 42 Tellervo Koivisto on tuohtunut Suomen Kuvalehden pääkirjoituksesta.
Tellervo Koiviston 42. pakina, Suomen Kuvalehti numero 39/1969.
Rakas päiväkirja.
Olen yksin ja sen verran huonolla tuulella, että olisi sääli mennä nukkumaan. Huonotuulisuus kun on mitä parhainta käyttövoimaa esimerkiksi suursiivoukseen tai vaikkapa yleisönosastokirjoitteluun. Suomen Kuvalehti suositteli tuota viimeksi mainittua eräässä pääkirjoituksessaan. Mitäpä jos noudattaisi kehotusta.
Arvoisa pääkirjoittaja. Kirjoituksestanne päätellen olette hapan julkilausumille. Näette niiden allekirjoittajissa itsensä korostajia, poliittisia pyrkyreitä ja kaljalla kävijöitä ja suotte myötätuntonne niille, jotka eivät suo julkilausumille allekirjoitustaan. Mutta eivätkö nämä henkilöt korosta itseään pitämällä itseään liian hyvinä ja yksilöllisinä liittyäkseen muiden seuraan?
”Kuinka moni meillä seuraa niin aktiivisesti esimerkiksi maailmanpolitiikkaa, että pystyy esittämään varmoja, nimikirjoituksin vahvistettavia mielipiteitä?” kysytte. Mutta jos mielipiteiden esittäminen sellaisissa kysymyksissä kuin Vietnam, Latinalainen Amerikka, Tshekkoslovakia jne. jätetään vain ulkopolitiikan erikoistuntijoiden tehtäväksi, ei tässä maassa olisi montakaan kannanilmaisuihin oikeutettua. Mitä taas tulee julkilausumien yksipuolisuuteen, niin eivätkö ne yleensä ole vastauksia päinvastaisille yksipuolisuuksille?
Sanotte, että establishment ei kirjeistä horjahtele. Jos sitä ei ryhmä saa horjumaan, niin eikö yksilön ole turha yrittääkään?
Toisenkin kirjeen aihe löytyy samasta Kuvalehden numerosta.
Herrat Puheenjohtajat, Suomen Kuvalehden kertoman mukaan olette käyneet seuraavan keskustelun:
”Kyllähän minä melkein ajaisin (ketun yli), oravan kohdalla minä jarrutan, mutta jos tielle sattuu rotta tai varis, niin ajan ylitse. – Minä ajan ylitse vielä irtokissan.”
Keskustelua lukiessani tuli mieleeni, että keskustelijoina on pari pikkujumalaa tai kaksi vanhanajan tuomaria, jotka pohtivat, riistääkö rosvolta henki liina- vai hamppuköyttä käyttäen. Hämmästykseni oli suuri, kun huomasin, että metsästäjäliiton ja luonnonsuojeluliiton puheenjohtajathan ne siinä ovat ajatustenvaihdossa ja sama kaiku on askelten. Luonnonsuojelija ajaa ketun autolla läsäksi, mutta säästää oravan, jotta metsästäjä voisi myöhemmin syytää hauleja sen turkkiin. Kettu on paha, koska se voi syödä kiltin pupujussin, mutta ihminen ah niin hyvä, koska hän tappaa pahan ketun ja syö kiltin pupujussin. Kissa ei tarvitse liikuntoa, se on pidettävä kahleissa, jotta metsästäjä saisi liikuntoa lintua jahdatessaan. Jos kissa nurkan takana käydessään kuitenkin joutuisi tielle, on autoilijalla lupa ajaa sen yli, koska se on irtokissa.
Kaunis ruskeankirjava mirri lojui eilen henkitoreissaan Jorvaksentiellä. Kumpiko Teistä, herrat puheenjohtajat, oli ollut asialla?
Tämä yleisönosastokirjoittelu on niin piristävää, että kohta en tarvitse unta lainkaan. Ja mikä tilanne siitä syntyisi, jos uni jäisi käyttämättä! Tarpeettomista vaatteista ja muusta kamasta pääsee eroon, mutta kuka nyt toisen unta haluaisi. Tänne se jäisi lojumaan ja pölyttymään. Koira voisi vaikka löytää sen ja käyttää. Silloin se nukkuisi ihmisen unta ja näkisi ihmisen unia ja saisi tietää vaikka mitä. Sen oma uni jäisi käyttämättä ja syntyisi yleinen epävarmuus. Kun minä jonain päivänä haluaisin ylimääräiset päiväunet, en uskaltaisi nukkua kun en tietäisi nukunko omaa untani vai koiranunta.
Alkoi kamalasti haukottaa. Lähden nukkumaan, jotta ei syntyisi univelkaa. Jos syntyisi univelkaa, niin…