Rouva Koiviston päiväkirja: Jos yksi ministeri siepattaisiin, kuinka selviäisi, kuka heistä se on? – Jännärin kirjoittaminen kiehtoo
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 45 kirjoittaja hahmottelee salapoliisiromaania hallitusmaailmasta.
Tellervo Koiviston 45. pakina, Suomen Kuvalehti numero 42/1969.
Rakas päiväkirja.
Vahtimestari Ilmarinen tarttui väsyneesti päällystakkiinsa. Päivä oli ollut harmeja täynnä. Viimeksi oli eräältä virkamieheltä hävinnyt salkku, ja hän oli saanut jäädä tänne sitä hakemaan. Äsken oli kyseinen virkamies sitten soittanut ja anteeksi pyytämättä kertonut, että salkku oli löytynyt hänen makuuhuoneestaan.
Tässä ammatissa joutuu sietämään kaikenlaista. Kiitosta ei kannata odottaakaan puhumattakaan että joku auttaisi takkia päälle.
Puhelimen terävä ääni katkaisi vahtimestarin katkerat ajatukset. ”Kuuntelehan kaveri! Olemme ottaneet säiliöön yhden ministerin. Jos ei vaatimuksiimme viiden päivän vankilaviikosta suostuta viikon kuluessa, ei tämä ministeriveitikka tule kauan rasittamaan palkkalistoja. Onkos ymmärretty?”
”Mikä ministeri?” huusi Ilmarinen, mutta vain Valtioneuvoston seinien kaiku vastasi hänen huutoonsa. Ilmarinen piti soittoa huonona pilana, mutta vilkaisu pöydällä olevaan lehteen sai hänet toisiin ajatuksiin. Kakolasta oli karannut kolme tyytymätöntä vankia ja niiden oli nähty suunnistavan itää kohti. Ilmarinen tarttui puhelimeen ja väänsi numeron 003.
Rikospoliisin päällikkö Ylösjoki mittaili työhuoneensa lattiaa mietteliäin askelin.
”Ministeri varastettu! Kaikkea sitä kuuleekin! Pitäisi…” Sekunnin murto-osan ehti hänen mielessään käväistä ajatus: ”Entäpä jos emme tekisi mitään. Olisivatkohan vast’edes suopeampia lisäämään poliisivoimia?”
Hän pyyhkäisi ajatuksen mielestään ja kutsui toiseksi parhaan etsivänsä luokseen. Etsivä Hukkasuvanto kirosi katkerasti – osaksi saamaansa tehtävää osaksi leininvaivaamaa selkäänsä. Saatuaan tunteilleen hetkellistä lievitystä hän tarttui puhelimeen ja nosti sen luetteloineen lattialle. Noudettuaan lasin vettä ja nielaistuaan särkylääkkeen hän vääntäytyi pitkäkseen puhelimen viereen lattialle.
”Kyllä, olen rouva Koivisto. Onko lusikat löydetty? Miehenikö? Kyllä hän täällä kävi muutama päivä sitten. Hänellä oli kainalossaan rautakaupan paketti, saha luulisin. On varmaan jossakin metsässä. Helsingistä länteen, tarkemmin en tiedä.”
”Tuosta ei ollut paljon apua. Soitetaanpa Virolaiselle.”
”Voi kuulkaa, minä olen ollut tunneilla ja sen jälkeen oli eräs vastaanotto ja sen jälkeen vielä eräs kokous. Sanokaahan milloin minä olisin Vironperälle ehtinyt. Soittakaa sinne, ehkä mieheni on siellä.”
Ministeri Virolainen ei ollut Vironperällä, ei ollut ollut kolmeen vuorokauteen.
Rouva Karjalainen ilmoitti miehensä olevan ulkomailla.
”Senhän saattoi arvatakin!” tuhahti Hukkasuvanto ja väänsi ministeri Leskisen numeron.
”Ei ole kotona tällä hetkellä. Jotakin vihkimässä tai kastamassa luulisin. Mutta katsokaa huomisista lehdistä, ne reagoivat herkkään mieheni liikkeille nykyisin.
”Sanomalehdet!” manasi Hukkasuvanto ja valitsi tunnetun päivälehden numeron.
”On toki, on meillä sormi ajan valtimolla. Mutta me tiedämme myös milloin voimme rentoutua. Ero on usein hyvin pieni. Nytkin vain kirjaimen verran. Jos Länsi-Saksa olisi devalvoinut, olisimme etsineet ministerit hetkessä käsiimme, mutta kun se revalvoi, saavat he meidän puolestamme olla rauhassa. Voin antaa teille kuitenkin vihjeen: huomenna palaa presidentti matkaltaan. Käykäähän lentokentällä, eiköhän ministerit ole paikalla.”
Salapoliisiromaaneista ja salakirjoittajista puhutaan. Ruotsissa on ilmestynyt kolmas hallitusmaailmaan liittyvä jännäri ja kirjoittajan epäillään kuuluvan hallitusta lähellä oleviin piireihin.
Salapoliisikirjailijat ovat usein naisia, naisia, joita kahlitsevat miesten maailman nurjat lait. Romaaneissaan he murhaavat miehiä ja toisia naisia, keräävät itselleen rahaa ja joskus mainettakin.
Ajatus ei ole hullumpi tai oikeastaan se on kiehtova. Kenties jonain päivänä…