Rouva Koiviston päiväkirja: ”Jos nainen yrittäisi vaihtaa miehen puolta nuorempaan, olisi hän tätiraukka, joka on ostanut playboyn”
Eronnut mies on tavoittelemisen arvoinen, nainen ei, kirjoittaa Tellervo Koivisto. Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972.
Tellervo Koiviston 112. pakina, Suomen Kuvalehti numero 30/1971.
Kesäisin en tunne kovin suurta kiinnostusta sanomalehtiä kohtaan. Siinä ei mitään menetä – yleensä. Ehdottoman varma ei voi olla, koskapa jouduin seuraavanlaiseen tilanteeseen.
Olin tavaratalossa ostamassa farkkuja perilliselle. Eteeni astui tuntematon tuhdinnäköinen naisihminen:
”Päivää, rouva Koivisto. Hyvä, että tapasin. Mitä se Leskinen nyt on saanut aikaan?”
”Päivää.”
”Eikö se ole kamalaa että se sillä tavalla!”
”Että millä tavalla?”
”Sillä tavalla kun lehdet kirjoittavat. Tehän olitte läsnä! Mitä siellä loppujen lopuksi tapahtui?”
”En minä nyt sentään läsnä ollut! Eikä tuo niin merkillistä ole. Sattuuhan sitä romansseja ja muuta sellaista yhdelle ja toiselle nykyaikana.”
Ensimmäisessä lehtikioskissa näin Iltasanomat ja jo monen askeleen päähän voin todeta, mistä ihmiset puhuivat. Tietenkin minä sen jälkeen seurasin lehtiä muutaman päivän. Luin muun muassa haastattelun, jossa yksimielisesti vakuutettiin, ettei virallisissa tilaisuuksissa käytetä alkoholia yli kohtuuden. Saman havainnon olen itsekin tehnyt. Virallisiin tilaisuuksiin pääsevät henkilöt, joiden on ajateltava huomista päivää, sydäntä, maksaa, mahaa, mainetta ja varvasta. Ja sen huomaa.
Vielä Leskisestä. Eräässä aikakauslehdessä julkituotiin ilo sen johdosta, että vapaiden vanhempien herrojen sellaisten kuin Lauri ja Teuvo, seuraan avioliittomarkkinoille oli tullut kaksi uutta: Väinö ja Tankmar. Vapautuneista naisista ei puhuttu mitään. Mieltäni risoi.
Avioeroihin ajaudutaan silloin tällöin, se on luonnollista. Syyllisiä ovat miehet ja naiset, avioliitossa ja ulkopuolella. Tarkoituksenani ei ole arvostella miehiä, tunnettujakaan, siitä, että avioliitto on loppunut.
Vika on siinä, että me yhä edelleen pidämme miestä ja naista eriarvoisina. Vapautuneet miehet, olivat he miten lahoja ja ukkoontuneita tahansa, ovat tavoittelemisen arvoisia. Laurin, Teuvon, Väinön ja Tankmarin kaltaisten julkisuuden henkilöiden valinnanmahdollisuudet ovat melkoiset. He voisivat valita samanikäisen tai puolta nuoremman. Nuori ei kenties koituisi heille onneksi, mutta se koituisi kunniaksi.
Toisin on vastaavien naisten laita. Vapautuminen ei tuota heille hohtoa. Parhaassa tapauksessa heille osoitetaan myötätuntoa ennen lopullista unohtamista. Jos nainen yrittäisi vaihtaa aviomiehensä puolta nuorempaan, olisi hän siitä hetkestä hömpsähtänyt tätiraukka, joka on ostanut itselleen playboyn.
Avioerossa omaisuus yleensä jaetaan, mutta arvostus, tulot ja eläke jäävät miehelle. Viimeksi mainitulla seikalla alkaa olla merkitystä silloin, kun ei enää olla nuoria. Eläkkeen suhteen mies ja nainen ovat eriarvoisia ensinnäkin siten, että kotirouvalla ei ole muuta omaa eläketurvaa kuin kansaneläke. Toiseksi miehellä on yleensä parempi eläke, koska hänellä on parempi palkka. Ja kolmanneksi: mies voi houkutella itselleen vaimon leskeneläkettä tarjoamalla, mutta nainen ei voi tätä tehdä, koska miesleskille ei anneta eläkettä.
Naisen on kuitenkin epävarmaa rakentaa tulevaisuutta miehen eläkkeen varaan, sillä kuka takaa, ettei mies vielä vanhoilla päivillään siirrä sitä toiselle. Ei, turha vaimon on pestä ja parsia odottaa, että hän tällä tavalla turvaisi tulevaisuutensa.
Naisen on parasta yrittää yksinään silloinkin kun hän on toisen rinnalla. Oma ammatti, oma työ ja oma eläke. Ja nimenomaan naisten, pienipalkkaisten etujen mukaista on vaatia, että eläkkeen pitää olla kaikille samansuuruinen.
Eiköhän sillä keinolla tungos hyvätuloisten herrojen ympärillä pienene.