Rouva Koiviston päiväkirja: Itsellä laastari poskessa, aviomiehellä venähdys selässä – koti on vaarallinen paikka
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 20 on puhe kotitapaturmista.
Tellervo Koiviston 20. pakina, Suomen Kuvalehti numero 11/1969.
Rakas päiväkirja. Elämäni ensimmäisestä näytelmäkappaleesta – näin sen ennen sotia työväentalolla – muistan erään kohtauksen: Nuori nainen ja nuori mies ovat liian ujoja eikä heidän romanssinsa sen vuoksi ota kehittyäkseen.
Mutta kohtalo puuttuu peliin. Kun tyttö on ripustamassa verhoja kotinsa ikkunaan, tikapuut kaatuvat ja tyttö putoaa naisellisesti kirkaisten pojan vahvoille käsivarsille.
Kului muutama vuosi ja aloin tulla ikään, jolloin toivoin, että vastaava tapaturma sattuisi minunkin kohdalleni. Mutta miten kävikään.
Olin ihastunut erääseen yläluokkalaiseen poikaan, mutta en ollut saanut ainuttakaan tilaisuutta itseni esiin tuomiseen. Toivoin kohtalon apua, ja eräänä iltana poika olikin tulossa vastaani kadulla.
Nostin päätäni pystympään ja aloin sipsutella isojen tyttöjen tapaan. Mutta juuri pojan kohdalla mononi luiskahtivat ja läjähdin istumaan keskelle katua. Takamukseni ja itsetuntoni saivat kolahduksen.
Mitään muuta ei sitten tapahtunutkaan, sillä poika jatkoi matkaansa vahingoniloisesti hymyillen…
Myöhemmän elämänkokemukseni perusteella olen valmis väittämään, että vahingonilo onkin ainoa inhimillinen tunne, jonka niin typerä tapaturma kuin kaatuminen voi muissa ihmisissä herättää.
Tilastot osoittavat, että koti on vaarallinen paikka, sillä suurin osa tapaturmista sattuu juuri siellä. Mutta jostakin merkillisestä syystä näitä kodin tapaturmia ei ota vakavasti kukaan muu kuin tapaturman uhri.
Vaikka jokainen tietää, että hän itse voi lyödä nenänsä kompastuessaan lattialle jätettyyn leluun, tai saada mustelman silmäkulmansa törmättyään auki jätettyyn kaapin oveen, niin hän kuitenkin luulee, että toisten ihmisten vastaavat vammat ovat lähtöisin vaimojen kaulimista tai aviomiesten lujista nyrkeistä.
Tapaturman torjuntaohjeissa sanotaan, että järjestys työpaikalla on tapaturman torjunnan perusehto.
Täällä minun työpaikallani kävi näin: Olin juuri saanut ympäristöni järjestykseen keräämällä kokoon kaikki viikonvaihteen aikana esille otetun kaman. Tarkoituksenani oli laittaa nämä erilaiset tarvikkeet erääseen yläkaappiin. Mutta kun avasin kaapin oven, sain osan siellä ennestään olleesta tavarasta niskaani.
Jokin raskas ja terävä esine viilsi ohi mennessään palkeenkielen poskeeni. Nyt kuljen laastari poskessa ja selitän tuttaville jo ennen kuin nämä ehtivät kysyä: ”Meillä oli kotona pieni roolikeskustelu.”
”Ahaa! Älä turhaan selitä, teillä taisi olla roolikeskustelu”, sanovat tuttavien ilmeet.
Aviomies on myös kotitapaturman uhri. Hän huomasi eräänä aamuna saaneensa jonkin verran ylimääräistä painoa ja päätti poistaa sen muutaman päivän dieetillä.
Jo toisen päivän iltana kiusaus sai kuitenkin yliotteen ja johdatti hänet keittiön ruokakomerolle.
Mutta harvoin pienestä itsepetoksesta tulee niin nopea ja kohtuuton rangaistus kuin nyt: taivutus ja käden ojennus komeron takaosaan aiheuttivat venähdyksen selässä ja monen vuorokauden tuskallisen kivun.
Kun parin päivän kuluttua luin lehdestä, että pääministeri oli jossakin sopivassa tilaisuudessa näyttänyt vaivautuneelta, arvelin, että se oli ainoa tuntemani keittiötapaturma, josta uhrille on ollut jotakin hyötyäkin.
Tapasin eilen nuorimman kummipoikani isän. Tässä perheessä on neljä villiä vesaa, joten olen jo kauan sitten vaihtanut ”Mitä kuuluu” -kysymyksen muotoon: ”Kuka teistä nyt on sairaana?”
Eilen tilanne oli tällainen. Perheen äiti oli ollut lääkärillä ja saanut määräyksen pysyä viikon vuoteessa. Kotiin tullessaan hän kuulee nyyhkytystä ikkunalta verhon takaa. Siellä on kummipoika kasvot veressä ja tyhjä puukon tuppi kädessään.
Äiti yrittää tyrehdyttää pahimman verenvuodon ja ryntää sen jälkeen sairaalaan. Pojan otsassa oleva haava ommellaan ja poika pääsee äitinsä mukana kotiin.
Tarina päättyi siis varsin hyvin, mutta mitä siitä opimme? Ainakin sen, että on luovuttava vanhasta rooliajattelusta ja annettava pojalle leikkikaluksi nukke.
Tytölle voi sen sijaan antaa puukon, sillä nainen tietää jo nuorena, että hyvää puukkoa voi keittiössä käyttää moneen hyödylliseen tarkoitukseen.