Rouva Koiviston päiväkirja: Ikkunat on pesty ja voin ihailla puistomaisemaa – nokista lunta, koirien jälkiä ja Vinetto-pulloja
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 23 kirjoittaja pohtii myös maanviljelijän kevättä.
Tellervo Koiviston 23. pakina, Suomen Kuvalehti numero 14/1969.
Rakas päiväkirja. Ikkunasta paistava kevätaurinko ei suinkaan aina saa perheenemännän mieltä iloiseksi. Vaikka kaukolämmitys on yleistynyt, roskat kuljetetaan muualle, rautateitä sähköistetään ja useat ihmiset ovat ryhtyneet tupakkalakkoon, näyttää nokisuus Helsingissä vain lisääntyvän.
Ja sen huomaa ikkunoissaan. Jonkin aikaa välttelin ikkunanpesua uskottelemalla itselleni, että ulkona on liian kylmä, että tuulee liikaa tai että huomenna kuitenkin sataa. Tänään en enää uskonut itseäni ja päästäkseni oikeaan työvireeseen aloin muistella erästä opettavaista tarinaa, jonka kauan sitten luin kansakoulun lukukirjasta.
Olipa kerran pieni tyttö, joka huomasi erikoisen kukan kotimökkinsä pihalla ja kertoi siitä äidilleen. Voidakseen nähdä kukan oli äidin pyyhittävä tuvan ikkuna. Kukka oli tosi kaunis, ja isäkin kutsuttiin sitä ihailemaan.
Isän mielestä pihalla lojuneet kolariauton jätteet ja hangen alta paljastuneet työkalut eivät olleet sopivaa seuraa hienolle kukalle, ja hän komensi väkensä siivoustalkoisiin. Pyyhitystä ikkunasta sisälle tuleva kevätaurinko paljasti tuvassa talviset laiminlyönnit.
Äiti keitti oitis padallisen vettä ja laittoi sen sekaan paketin mäntysuopaa. Pian oli tupa hohtavan puhdas ja perhe eli siellä onnellisena joulusiivoukseen asti.
Nyt ovat ikkunani kirkkaat ja voin esteittä ihailla helsinkiläistä kevättalvista puistomaisemaa: nokista lunta, erilaisia koirien jälkiä ja tyhjiä Vinetto-pulloja. Näky on yhtä lumoava kuin Roxyn bordelli Ars-näyttelyssä.
Täältä sisältä eivät auringonsäteet löytäneet villakoiria sohvan alta, mutta koiran karvoja sohvalta sitä runsaammin. Jos suomalainen lammas pystyisi yhtä suureen karvantuotantoon kuin seurakoira, olisi meillä voi- ja viljavuoren lisäksi villavuori voitettavanamme.
Aurinko paistaa ja sulattaa lunta pelloilta. Maanviljelijä tutkii almanakkaa ja suunnittelee kylvötöitä. Minkähänlaisin tuntein?
Vanhoina hyvinä aikoina kulki maanviljelijä hevosensa jäljessä vakain askelin ja luottavaisin mielin. Maanviljelystä arvostettiin, sitä pidettiin lähes tuottavana elinkeinona, koska se antoi leivän ja särpimen. Mutta elintaso nousi ja ajat huononivat.
Alettiin puhua tukipalkkioista, vientipalkkioista ja syöntipalkkioista. Kaikissa niissä oli negatiivinen sivumaku. Viime aikoina on alettu puhua vuorista, ja ne ovat lopullisesti hautaamassa alleen maanviljelijäparan itseluottamusta. Jos hän entiseen tapaan yrittää mahdollisimman suurta satoa, katsotaan hänen syyllistyvän vuorten vierittämiseen toisten hartioille.
Voidakseen olla muun yhteiskunnan mielestä kelvollinen, olisi hänen muutettava koko ajattelutapansa päinvastaiseksi:
”Meidän karjan keskituotanto on nyt saatu laskemaan neljänneksellä ja maito on erittäin vähärasvaista.”
”Meidän karjakko ei ole vaan saanut tuotantoa laskemaan, mutta rehunkulutusta on onnistuttu nostamaan lähes puolella.”
”Meidän kanat ovat käymiensä roolikeskustelujen ansiosta päässeet täydelliseen tasa-arvoisuuteen kukkojen kanssa: kummatkaan eivät enää muni.”
”Meidän kulmakunta on tehnyt 30-vuotissuunnitelman suurempaan tilakokoon siirtymiseksi. Anttilan Hannun on pysyttävä naimattomana, jotta hänen tilansa aikanaan siirtyisi hänen sisarensa pojalle Hannulan Eerolle. Eeron sisar naitetaan naapuripitäjään, ja Eero itse joutuu ottamaan Rantalan Eevan saadakseen tämän kotitalon. Meillä ja Mattilassa siirrytään lapsettomaan avioliittoon ja tilat testamentataan Hannulan Eerolle, joka näin tulee saamaan koko kylän haltuunsa.”