Rouva Koiviston päiväkirja: Ihmisten ja autojen edut ovat keskenään ristiriidassa – ja ”korkeimmat voimat” ovat autojen puolella
Vain julkinen liikenne voi palvella kaikkia, kirjoittaa Tellervo Koivisto. Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972.
Tellervo Koiviston 96. pakina, Suomen Kuvalehti numero 6/1971.
Tapasin tuttavan kadulla ja kysyin minne tällä oli matka.
”Haen vain autoni tuolta puiston reunasta”, selitti tämä. ”Eikö se ole aika kaukana työpaikastasi?” hämmästelin. ”Onhan se, mutta kun liikunto muuten tahtoo jäädä vähiin”, vastasi tuttava. ”Kävelisit bussipysäkille kummassakin päässä”, ehdotin.
”Ei sitä osaa kun on omaan autoon tottunut.”
Tuttava asui ennen kantakaupungissa, mutta muutti lähiöön kun liikenteen melu ja katku teki entisen asumisen epämiellyttäväksi. Nyt hänellä on auto, kaksi parkkipaikkaa, osuus liikenneväylästä ja oikeus osallistua sen melun ja krääsän aiheuttamiseen, joka pakotti hänet itsensä muuttamaan.
Liikenneministeriö teki äskettäin esityksen, jonka mukaan Helsingin tärkeimmiltä sisäänajoväyliltä varattaisiin syksystä lähtien kaista ensisijaisesti julkisen liikenteen käyttöön. Ehdotus otettiin periaatteessa suopeasti vastaan, mutta kaupungin viranomaiset epäilivät suunnitelman lykkääntyvän useilla vuosilla, koska ylimääräisen kaistan valmistuminen vaatii aikaa.
Varmasti vaatii. Jos lähdetään siitä, että ensin varataan yksityisille ajoneuvoille riittävä tila ja vasta sitten tulee julkisen liikenteen vuoro, niin julkisen liikenteen kaistoja ei saada koskaan.
Ainakin suuressa kaupungissa ovat ihmisten edut ja autojen edut keskenään ristiriidassa. Jos halutaan ajaa ihmisten etuja, on autojen etuja päättävästi kavennettava. Yksityistä ja julkista liikennettä ei voida kehittää samanarvoisina. Julkinen liikenne on välttämätön, vain se voi palvella kaikkien väestöryhmien tarpeita.
Tuttavani antoi hyväätarkoittavia (?) neuvoja: ”Ethän sinä voi autoistumista vastustaa, täytyyhän työläiselläkin olla oikeus pitää autoa.”
Mutta Helsingin autoistuminen ei kauan palvele kenenkään etuja ja vähiten niiden, joilla ei ole varaa paeta autojen haittavaikutusten tieltä puhtaammille laitumille.
Ei ole väärin, jos omistaa auton, mutta on väärin, jos omistamisesta tehdään pakko, sanotaan juuri ilmestyneestä yhteiskuntasuunnittelua käsittelevässä kirjasessa Isokenkäisten maa.
”On väärin, jos työssä käyminen, ostosten teko, koulun käynti tai vapaa-ajan vietto edellyttää auton ostamista. Tämä tekee ihmisistä eriarvoisia yhteiskunnassa, sillä suurin osa osa väestöstä ei kuitenkaan voi käyttää autoa iän, liikuntaesteen, taloudellisen aseman tai erilaisten tilapäisten syiden vuoksi. Auton varassa toimiva yhteiskunta on lisäksi epätaloudellinen, vaarallinen ja harvoille viihtyisä.”
Liikenne kuluttaa kaupunkia kuin virtaava vesi maastoa, sanotaan toisessa samaa aihetta käsittelevässä kirjassa Kenen Helsinki. Kulutusta tapahtuu kaiken aikaa silmäimme edessä: kaista sieltä, muutama puu täältä, pala palalta nakerrellaan ihmisten elintilaa. Jotkut saattavat nostaa metelin, kun puut edessä olevasta puistosta kaadetaan, mutta se on myöhäistä, koska päätös kaatamisesta on tehty ajat sitten. Päätökset eivät ole kovinkaan demokraattisia, vaan niihin pyrkivät vaikuttamaan ”korkeimmat voimat”. Tästä pari kirjasta mainittua esimerkkiä:
AK ehdotti 60-luvun alussa, että Esplanadin puut kaadettaisiin koska niistä tippuva neste likasi autojen kiiltopintaa.
Liikennesuunnitteluosasto tahtoi saada lisää autoja keskustaan ja ehdotti Mannerheimintien leventämistä keväällä 1970. Toteutus olisi merkinnyt 140 puun kaatamista.
Kirjat Kenen Helsinki ja Isokenkäisten maa jaettiin Helsingin kaupunginvaltuutetuille. Niiden pitäisi saavuttaa myös tavalliset kaupunkilaiset, sillä virheineen ja yksipuolisuuksineenkin – tai ehkäpä juuri sen vuoksi – niillä on havahduttava vaikutus.
Kysyin aviomieheltä, miten on mahdollista, että hänet, joka on tunnettu ”auton vihollinen numero ykkösenä” mainitaan näissä kirjoissa jonkinlaisena jalankulkijain vastustajana. Aviomies kertoi tarinan pirusta, joka puolustautui kaikkialta tulevia syytteitä vastaan sanomalla: ”No, ahkera olen ainakin ollut.”