Rouva Koiviston päiväkirja: ”Huomenna laskeutuu ensimmäinen ihminen kuuhun” – ”Se on askel johonkin, ei välttämättä eteenpäin”

Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 36 kirjoittaja pohtii amerikkalaisuuden ja kaupallisuuden tunkeutumista lastenkulttuuriin.

Profiilikuva
Blogit Rouva Koiviston Päiväkirja

Tellervo Koiviston 36. pakina, Suomen Kuvalehti numero 31/1969.

Rakas päiväkirja. Huomenna laskeutuu ensimmäinen ihminen kuuhun. Se on ratkaiseva askel ihmiskunnan historiassa, sanotaan. Epäilemättä se on askel johonkin, ei kuitenkaan välttämättä eteenpäin. Puhutaanhan myöskin harha-askelista.

Katselin eilisiltana televisiosta Steinbeckin kirjan pohjalta tehtyä kuvausta Amerikasta ja amerikkalaisista. Kun ensin oli näytetty mihin amerikkalainen oli pystynyt – vallannut maan intiaaneilta, hävittänyt luontoa, täyttänyt laajat alueet jätteillä, pilannut vedet ja saastuttanut ilman – lausuttiin toiveikkaasti tähän tapaan: Kaksi kolmannesta maapallosta on meren peittämä. Me tunnemme keinot sen tutkimiseksi. Ja avaruuden valloitus on jo alkanut. Tämä on kai sitä kehitystä, josta pitäisi olla ylpeä. Mutta kun en ole, mikä lienee merkki oman kehitykseni pysähtymisestä. Olen siis konservatiivi.

Lienen ollut eilen Steinbeckin kuvausta katsellessani anti-amerikkalaisten asenteiden vallassa, koskapa olin varsinkin esityksen alkupuolella kuulevinani farisealaisen äänen sanovan: Tällaisia me olemme hyvässä ja pahassa. Mutta teemmepä me mitä tahansa, on se kuitenkin suurta ja ainutlaatuista. (Tämän vastine toisessa suuressa maassa on: Teemme me mitä tahansa, on mahdotonta että olisimme erehtyneet.) Filmin loppupuolella tuli kuitenkin voimakkaasti esiin suru ja pelko, huoli kansakunnan kohtalosta. Ja se huoli oli muutakin kuin tavanomaista valitusta siitä, miten uudet sukupolvet vievät asiat päin helkkaria.

Nykypolven amerikkalainen pelkää. Hän ei voi elää yksin eikä yhdessä. Hän tarvitsee psykoanalyytikoita, lääkkeitä, huumausaineita. Hän tuntee epäluuloa ja vihaa, ei osaa kiintyä eikä rakastaa. Ja kuitenkin hänellä on unelmansa: yltäkylläinen elämä esikaupungin omakotitalossa, onnellinen avioliitto, runsaasti iloisia lapsia. Miksi todellisuus ei vastaa unelmia? Missä on menty pieleen? Siihen ei Steinbeck voi vastata.