Rouva Koiviston päiväkirja: ”Huomenna laskeutuu ensimmäinen ihminen kuuhun” – ”Se on askel johonkin, ei välttämättä eteenpäin”

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tellervo Koiviston 36. pakina, Suomen Kuvalehti numero 31/1969.

Rakas päiväkirja. Huomenna laskeutuu ensimmäinen ihminen kuuhun. Se on ratkaiseva askel ihmiskunnan historiassa, sanotaan. Epäilemättä se on askel johonkin, ei kuitenkaan välttämättä eteenpäin. Puhutaanhan myöskin harha-askelista.

Katselin eilisiltana televisiosta Steinbeckin kirjan pohjalta tehtyä kuvausta Amerikasta ja amerikkalaisista. Kun ensin oli näytetty mihin amerikkalainen oli pystynyt – vallannut maan intiaaneilta, hävittänyt luontoa, täyttänyt laajat alueet jätteillä, pilannut vedet ja saastuttanut ilman – lausuttiin toiveikkaasti tähän tapaan: Kaksi kolmannesta maapallosta on meren peittämä. Me tunnemme keinot sen tutkimiseksi. Ja avaruuden valloitus on jo alkanut. Tämä on kai sitä kehitystä, josta pitäisi olla ylpeä. Mutta kun en ole, mikä lienee merkki oman kehitykseni pysähtymisestä. Olen siis konservatiivi.

Lienen ollut eilen Steinbeckin kuvausta katsellessani anti-amerikkalaisten asenteiden vallassa, koskapa olin varsinkin esityksen alkupuolella kuulevinani farisealaisen äänen sanovan: Tällaisia me olemme hyvässä ja pahassa. Mutta teemmepä me mitä tahansa, on se kuitenkin suurta ja ainutlaatuista. (Tämän vastine toisessa suuressa maassa on: Teemme me mitä tahansa, on mahdotonta että olisimme erehtyneet.) Filmin loppupuolella tuli kuitenkin voimakkaasti esiin suru ja pelko, huoli kansakunnan kohtalosta. Ja se huoli oli muutakin kuin tavanomaista valitusta siitä, miten uudet sukupolvet vievät asiat päin helkkaria.

Nykypolven amerikkalainen pelkää. Hän ei voi elää yksin eikä yhdessä. Hän tarvitsee psykoanalyytikoita, lääkkeitä, huumausaineita. Hän tuntee epäluuloa ja vihaa, ei osaa kiintyä eikä rakastaa. Ja kuitenkin hänellä on unelmansa: yltäkylläinen elämä esikaupungin omakotitalossa, onnellinen avioliitto, runsaasti iloisia lapsia. Miksi todellisuus ei vastaa unelmia? Missä on menty pieleen? Siihen ei Steinbeck voi vastata.

Viime aikoina on yritetty herättää keskustelua lastenkulttuurista. Asia on ollut esillä kulttuuripäivillä ja siitä on jonkin verran kirjoitettu lehdissä. Nyt on Tammen huutomerkki-sarjassa ilmestynyt kirja ”Kulttuuririhkamaa lapsille”. Kulttuuririhkama on ilmeisesti oikea sana kuvaamaan sen kulttuurin tasoa, jota lapsille on tarjolla. Lastenkirjallisuutta hallitsevat ylivoimaisesti sarjakuvalehdet, televisiosta katselevat lapset eniten sarjafilmejä, elokuvista suosittelemme lapsille niitä, joita itse pidämme taiteellisesti kyseenalaisina. Valtaosaltaan tämä kulttuuri on amerikkalaista. Sen ideologiana on kilpailun ja omistamisen tuoma onni. Ristiriitatilanteet ratkaistaan väkivallalla.

Kaupallisuus lisääntyy. Markkinatutkijat ja mainosmiehet etsivät ihmisten sieluja. Uusia kulutustarpeita luodaan. Eikö kulttuurin alalla voitaisi menetellä samoin, kysyvät ”Kulttuuririhkaman” kirjoittajat. Eikö voisi kehittää korkeakulttuuria sellaiseksi, että se pystyisi menestykselliseen kilpailuun kaupallisuuden kanssa?

Lapsi on syntyessään asenteeton, mutta omaksuu pian ympäristönsä asenteet ja ennakkoluulot. Vanhemmat ja kasvattajat ovat toisaalta sitä mieltä, että lapseen pitää vaikuttaa, häntä pitää kasvattaa, toisaalta yrittävät olla täysin puolueettomia ja kantaaottamattomia. Seurauksena on, että lastenkulttuuri tarjoaa yksipuolisesti keskiluokan ihanteita, nekin usein vuosikymmenien takaisina. Tammelan perhe on tyypillinen lastenkirjojen perhe.

Jos ei lapsi muuta tietä opi tuntemaan rikkinäisiä perheitä, sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta tai sellaista pientä seikkaa, että jonkun äiti voi käydä työssä tehtaassa tai piirtää taloja toimistossa, ei hän sitä tietoa löydä lastenkirjoista. Lapsia varjellaan – väärin perustein ja olemattomilta vaaroilta. Asiallisten tietojen, ja monipuolisten mielipiteiden antaminen ei voi lasta vahingoittaa. Päinvastoin, vain niitä antamalla voimme kasvattaa lapsista kriittisiä ja itsenäisiä.