Rouva Koiviston päiväkirja: ”Hakaniemessä uskaltaa Siltasaarenkadun ylittää enää vain valoilla merkittyjä suojateitä käyttäen”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 81 kirjoittaja pohtii, että auton tulisi olla renki, ei isäntä.
Tellervo Koiviston 81. pakina, Suomen Kuvalehti numero 32/1970.
Auto on maalla, jos ei aina ihan välttämättömyys niin melkoinen elämisen helpottaja kumminkin. Mutta auton tulisi olla renki eikä isäntä.
Isäntä siitä on tulossa silloin kun sille annetaan niin helposti etuoikeuksia kuin mitä äskeinen maitolaituriasetus osoitti
Maitotonkat eivät tule lavoille ilman ihmistä. Jos maitolava on vain tien toisella puolen, joutuvat tien vastakkaisella puolen asuvat ylittämään tien kaksi kertaa päivässä.
Varoessaan maitoautoa oppivat ainakin paikkakuntalaiset autoilijat ohittamaan lavojen seudut vauhtia hiljentäen. Mutta jos lava on tien molemmilla puolin, joutuvat tien kummankin puolen asukkaat ylittämään tien kerran päivässä. Ja koska nyt ei autoilijoiden tarvitse maitoauton takia hiljentää vauhtiaan, lavojen läheisyydessä kulkevien ihmisten turvattomuus lisääntyy.
Maitolavat maksavat, ja vaikka niiden ulkonäköön onkin alettu kiinnittää huomiota, ei niitä nytkään juuri maiseman kaunistajiksi voi sanoa.
Liikennettä määrätään liian paljon asetuksilla. Asetukset vaativat liikenneministeriön virkamiehet, bilistit (liikenne tuntuu merkitsevän yhtä kuin ajoneuvoliikenne), ja ne läpäisevät hallituksen lähes keskusteluitta.
Jos tämän tapaiset määräykset annettaisiin laeilla, tulisivat ne eduskunnassa perusteellisemman huomion kohteeksi ja tätä kautta tavallisenkin kansalaisen vaikutusmahdollisuuksien ulottuville.
Maitoauto-onnettomuuksia olisi kaiketi voitu vähentää liikennemerkein. Vaikka kovin piittaamattomasti näkyy niihinkin suhtauduttavan. Palatessani mainitsemaltani Helsingin-matkalta ohitti suurehkossa autossa istuva, ei enää pahimmassa kloppi-iässä oleva miehenpuoli kolme edellään ajanutta ohituskieltomerkistä, keltaisesta viivasta, nopeusrajoituksesta ja vastaantulijoista huolimatta.
Ajajan olisi pitänyt nähdä tai ainakin arvata, että ohituspaikalla käynnissä ollut tietyö ei jatku kauan. Puolen kilometrin päässä tie muuttui nelikaistaiseksi ja ohittaminen luvalliseksi ja turvalliseksi.
Liikennesääntöjen rikkoja ottaa ehkä huomioon onnettomuusriskin. Mutta hän ei ehkä tule ajatelleeksi, että hän käytöksellään ärsyttää muita ja tekee nämäkin piittaamattomiksi säännöistä.
Vaikka myötätuntoiset ajatukseni ovat seuranneet Aleksi-Maleksilinjaa sen lyhyen historian kaikissa vaiheissa, oli heinäkuu ehtinyt jo jälkipuoliskolleen ennen kuin itse lähdin sinne maleksimaan.
En tiedä näyttikö Maleksi silloin parhaimpia puoliaan – päivä ei ollut järin lämmin ja maleksijoita oli vähänlaisesti – mutta Aleksia miellyttävämpi se joka tapauksessa oli. Menin Helsinkiin omalla autolla enkä bussilla, vaikka sellainen ohittaa kesäpaikkani useita kertoja päivässä. Autolla-ajolla on miellyttävät puolensa.
Ajo keskikaupungin läpi Hakaniemeen sujuu Rautatientorin ja Kaisaniemenkadun uusien liikennejärjestelyjen ansiosta entistä paremmin varsinkin näin kesällä autojen lukumäärän ollessa pienimmillään. Tästä voin iloita ollessani itse autossa.
Mutta Hakaniemeen tultuani olen jalankulkija, olen sitä niin kauan kuin kaupungissa viivyn. Ja jalankulkijan asemaa eivät mainitut liikennejärjestelyt paranna. Päinvastoin.
Hakaniemessä uskaltaa Siltasaarenkadun ylittää enää vain valoilla merkittyjä suojateitä käyttäen ja tällöinkin saa olla varovainen, Metallitalon kohdalla lisäksi juoksukykyinen. Kaisaniemenkadulla eivät edes liikennevalot anna suojaa. Siellä tuntee jalankulkija itsensä vähintäänkin nöyryytetyksi, kun hän aikansa odoteltuaan ampaisee johonkin rakoon edestä ja takaa ohi ajavien autojen töytäisyjä peläten.
Jalankulkijat ovat todella käsittämättömän nöyriä. Autojen takia levennetään liikenneväyliä ja pidennetään näin jalankulkijoiden matkaa.
Kun jalankulkijoita kaikesta huolimatta kerääntyy joihinkin kohtiin niin runsaasti, etteivät autotkaan enää pysty pitämään niitä kurissa, rakennetaan tunneli ja jalankulkijat syöstään maan alle. Seitsemänkymmentäluvun Helsingistä on tulossa kolmikerroksinen: maan alla kulkevat jalankulkijat, maan päällä autot ja kaiken peittää valkea pilvi à la Tokio.