Rouva Koiviston päiväkirja: ”Eikö kunnollisen päivähoidon järjestäminen lapsille ole yhteiskunnan tehtävä?”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 62 myyjätär ei tiedä, mihin saisi lapset hoitoon.
Tellervo Koiviston 62. pakina, Suomen Kuvalehti numero 9/1970.
Koiranvihaajia on olemassa nyt niin kuin ennenkin, mutta sen, joka kerran on koiran kanssa samoihin leipiin laittautunut, täytyy nähtävästi ikuisesti lukeutua koiran nöyriin ihailijoihin.
Muita perheenjäseniä voi ankarasti arvostella sekä heille itselleen että muille, mutta koirasta ei ole syytä moitteen sanaa lausua.
Koira, joka perhettämme hallitsee herää aamulla kello seitsemän ja käy välittömästi ilmoittautumassa makuuhuoneessani. Se antaa minulle viisi minuuttia pukeutumisaikaa. Jos en siinä ajassa selviydy, on postiluukusta tipahtanut lehti tuore muustakin kuin painomusteesta.
Koira jättää valittavakseni siis kaksi epämiellyttävää vaihtoehtoa ja minun odotetaan rakastavan sitä. Joudun sielulliseen ristiriitaan enkä tiedä, mihin purkaa siitä aiheutuva aggressio, kun koira itse on tabu.
Tänä aamuna sanoin saasteviikkoon vedoten, että yksi hyvinvointikoira syö enemmän kuin neljä nälkäänäkevää ihmistä, mutta lähdin kuitenkin ulos pakkaseen toivossa, että tähän mielettömyyteen sisältyvä suuri salainen tarkoitus jollakin tavalla paljastuisi.
Jouduin nimittäin juttusille lapsia vaan ei koiria omistavan nuoren naisen kanssa. Nainen oli ammatiltaan myyjätär ja joutuu käymään ansiotyössä elääkseen. Hänen asuma-alueellaan ei ole lastentarhoja juuri nimeksikään ja apulaista ei kannata pitää.
Tähän saakka ovat lapset olleet yksityisessä päivähoidossa, mutta nyt näyttää sekin käyvän mahdottomaksi. ”Hoitotäteinä” toimivat yleensä kotirouvat, joiden miehet käyvät ansiotyössä. Vapaan lauantain tultua yhteiseksi haluavat ”hoitotädit” ymmärrettävistä syistä vapautua lauantaiksi vieraista lapsista. Myyjättärillä ei ole vapaita lauantaita, heidän työpäivänsä on päinvastoin silloin melko pitkä. Minne he laittavat lapsensa?
Olisin voinut jututtaa muitakin ohitseni kulkevia nuoria naisia. Valtaosalla heistä olisi ollut lasten päivähoidosta aiheutuvia pulmia ja tästä johtuva kysymys: Eikö kunnollisen päivähoidon järjestäminen lapsille ole yhteiskunnan tehtävä? Mutta se maksaa. Mistä varat?
Postiluukusta tipahti lehti, Veronmaksaja, painos 50 000 kpl (Mitä maksaa?) Se antaa jo kannessaan ohjeita siitä, miten kansalaisen tulisi suhtautua varojen käyttöön: ”Kerrotaan Benjamin Franklinin aikoinaan surreen sitä, että hän pikkupoikana oli kerran innoissaan maksanut savikukosta nelinkertaisen hinnan.”
Punnitessa verojamme ja niiden vastineeksi saamiamme palveluksia meidän on vakavasti kysyttävä itseltämme: ”Emmekö mekin maksa liikaa savikukoista.” Yhteiskunnan palvelukset (koulu, sairaanhoito) ovat savikukon arvoisia verrattuna siihen mihin yksityinen rahojaan käyttää (autot, huvitukset).
Kävin iltapäivällä pankissa. Niitä on tässä lähistöllä neljä rinnan. Neljä komeaa kivitaloa, neljä pankkisalia, joissa ei neliöitä eikä kuutioita, ei marmoria eikä graniittia ole säästetty. Pankkisalissa on viihtyisää. Voit istua mukavassa nojatuolissa, lukea lehteä ja ihailla tauluja, mikäli joudut odottamaan. Yleensä et joudu, sillä pankki suorittaa lukuisat palveluksensa nopeasti tekniikan viimeisiä hienouksia hyväksi käyttäen. Ja mikä parasta: se tekee kaiken ilmaiseksi. Pankkien varainkäyttöä ei veronmaksaja kontrolloi.
Minulla on ehdotus. Perustetaan ”lapset pankkiin”-tili. Pankki nostaa lapsilisämme ja huolehtii lastemme päivähoidosta – ilmaiseksi.
Voin tarjota jo mainoslausettakin: Lapset pankkiin – siellä aina ystävä.