Rouva Koiviston päiväkirja: ”Ei yliopisto ole mikään muusta yhteiskunnasta eristäytyvä tutkijainkammio”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 63 kirjoittaja istuu Turun Yliopiston juhlassa.
Tellervo Koiviston 63. pakina, Suomen Kuvalehti numero 11/1970.
Istumme Turun Konserttisalissa kunnioittamassa läsnäolollamme 50-vuotiasta Turun Yliopistoa. Olemme ulkonaisesti mahdollisimman arvokkaan näköisiä, mutta sisässämme liikkuu monenkirjavia: arkipäiväisiä, typeriä, tilanteeseen sopimattomia – siis inhimillisiä – mietteitä.
Jälleen Sukselaisen vieressä.
Keitähän kaikkia täällä on. Yliopistoväkeä, kanslereita ja rehtoreita näkyy etupenkissä. Kanslerihan tuo Sukselainenkin nykyisin on ja Waris, vaikka Suomen Pankin hän ensinnä mieleen tuo. Sitten siellä on maaherra Kulovaara ja Joonas Kokkonen – kutsutaankohan näitä tämän uuden lainkin mukaan akateemikoiksi. Kaupunginjohtajan lähellä istuu kanselri Nevanlinna. Onkohan rouva Nevanlinna ollut hiihtämässä kun jalka on kipsissä.
Orkesteri on valmiina aloittamaan. muutama soittaja on tutun näköinen, mutta nimet olen unohtanut. Oopperan eturivistä näkee orkesterin ylhäältäpäin, tästä näkyy orkesterin pohjapuoli. Flyygelin pohja on ehyt ja siisti, eipä ole ennen tullut sinne kurkistettua. Yhden tuolin alle on kiinnitetty purukumi, tuskin sentään tuon viulunsoittajan. Orkesterin johtaja saapui, mutta flyygeli peittää hänet. Vahinko, kapellimestarin liikkeiden seuraaminen on taidenautinto sinänsä.
Lehtorin puhe. Nurmela osaa kirjoittaa luettavia kirjoja, olettaisi puheenkin olevan inhimillisen. ”Humanisti” ja ”konservatiivi” lukee niissä etiketeissä, joita häneen vuosien varrella on liimattu. Puhe vaikuttaa konservatiiviselta, mutta esitystapa on humanistin, paino puhujanpönttöön nojaavan käsivarren ja toisen jalan päällä, toinen käsi on taskussa ja toinen jalka ristissä toisen yli. Minun Turun Yliopistoni on yhä vielä torin varrella ”ryssänkirkon” vieressä, vaikka koko taloa ei enää ole. Mitenkähän tähän uuteen voisikaan kiintyä, kun se ei ole edes kunnolla näkyvissä.
Naapuri lähtee esittämään valtiovallan tervehdystä. Näyttää jännittävän näin kotiyleisön edessä. Puhe ei ollut hullumpi. Kahvi maistuisi, sanoo vierustoveri, mutta tervehdykset jatkuvat. Valokuvaajat ovat harvinaisen hillittyjä.
Piristyy tässä kavhittakin tuota professori Saaren puhetta kuunnellessa. Miksi hän nyt marssittaa esiin kaikki vuosisatain haamut! Onpas tämä! Miksi pitää niin kovasti korostaa, että tämä yliopisto on yksityinen?
Ei tätä tosin valtiovallan toimesta olisi kaksikymmenluvulla tuskinpa nelikymmenluvullakaan perustettu, mutta onko yksityisyys jokin arvo sinänsä. En ole koskaan kuullut kenenkään pitävän sitä valintaperusteenaan yliopistoon tullessaan. En ole myöskään kuullut professorin siirtyvän pois Helsingin Yliopistosta siksi että se on valtion.
En myöskään käsitä tuota tieteen ylikorostusta. Kaikki tiedemiehet tulevat tietenkin yliopistoista, mutta valtaosasta opiskelijoita tulee tavallisia ammattia harjoittavia kansalaisia: opettajia, lääkäreitä, liike-elämän johtajia. Ei yliopisto ole mikään muusta yhteiskunnasta eristäytyvä tutkijainkammio.
Sali antaa vastauksen kysymykseen taputtamalla pitkään professori Saaren puheelle. Se on yliopistomiesten vastaus. Pekka Tiilikainen sanoisi, että ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Professori Saari manasi todistajikseen kirkkomaan haamuja. Huomaan itsekin toivovani että tämä juhla olisi yliopiston suojissa, jotta tämä tunnelma siirtyisi sen seiniin tulevien sukupolvien esiinmanattavaksi.
Lavalta kuuluu mahtava juhlakantaatti. Se saa arkisenkin ihmisen mukaansa. Eräs osa, Aikamiesten tanssi, on omistettu Turun yliopiston uranuurtajille. Kappale on hilpeä, vaikka perustamisajan ilmapiiri oli kaikkea muuta.
Tänään yliopisto on jälleen uuden aikakauden edessä. Mielet ovat kiihtyneitä. Puolessa vuosisadassa ehtii kuitenkin tapahtua paljon. Turun yliopiston 100-vuotisjuhlissa saatetaan tätä hetkeä muistella iloisin mielin.