Rouva Koiviston päiväkirja: Aikakauslehdet ovat pulskistuneet, mutta pienet sanomalehdet näkevät nälkää ja kuukahtavat pois
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 46 lehtikuolemat pohdituttavat.
Tellervo Koiviston 46. pakina, Suomen Kuvalehti numero 43/1969.
Rakas päiväkirja. Siihen aikaan kun televisio oli uusi ja ihmeellinen, pelättiin, että ihmisten mielenkiinto lukemiseen vähenee ja kustantajat perii hukka.
Pelko on osoittautunut aiheettomaksi. Aikakauslehdet ovat pitäneet pintansa ja pulskistuneet entisestään. Televisiosta on tullut niille keino-emo, joka antaa uusia aiheita ja luo poppareita. Perin suppeata piiriä kiinnosti nuorisoseuran haitarinsoittajan lemmensurut, mutta TV-tähden rikkoutuneen avioliiton syyn haluavat kaikki tietää.
Sanomalehtien kehitys on ollut epätasaista. Näyttää siltä, että raamatun ennustus ”jolla paljon on, sille annetaan, jolla vähän on, menettää senkin” on niiden kohdalla toteutunut kirjaimellisesti. Suuret lehdet saavat ilmoituksia, niillä on sen vuoksi varaa myöskin tekstisivuille, mutta pienet näkevät kaikinpuolista nälkää ja kuukahtavat pois yksi toisensa jälkeen.
Yleinen mielipide pahoittelee lehtikuolemia mutta lääkkeistä ollaan eri mieltä.
Koska lehdet eivät ainoastaan välitä mielipiteitä vaan myöskin luovat niitä, on todennäköistä, että suuret lehdet, joiden ääni on kuuluvin, käyttävät ääntänsä oman asemansa vahvistamiseen.
Asiasta tullaan joka tapauksessa vielä tänä syksynäkin keskustelemaan, siitä pitävät jo eräät eduskunta-aloitteetkin huolta. Pessimismistä huolimatta ilmestyy lehtialallekin uusia yrittäjiä, ihmisiä, joilla on uskoa ja innostusta.
Eräs tällainen ilmestyi keittiööni eräänä päivänä, posket punaisina, pitkä tukka silmillä hapsottaen.
”Mitä yks hesari maksaa?”
”Eiköhän se maksa 70 penniä kuten muutkin lehdet.”
”Sen mä arvasinkin! Mua niin risottaa, että ne myy semmosen määrän paperia semmoseen hintaan! Miten niiden kannattaa?”
”Ilmoittajat maksavat, niillähän on paljon ilmoituksia.”
”Joo, mutta mistä sä luulet meidän saavan ilmoituksia.”
En tiennyt, keitä olivat ”me” ja miksi piti saada ilmoituksia, Tiesin vain, että tytär tuli koulusta pari tuntia tavallista myöhemmin.
”Joukko meidän luokan tyttöjä on päättänyt perustaa lehden. Me kirjoitamme koneella hiilipaperin läpi ja myymme ylimääräiset kappaleet. Mutta emmehän me voi ottaa niistä paljon mitään, jos sanomalehtiä saa noin halvalla.”
Perjantaina tytär ilmoitti, ettei hän lähdekään maalle viikonlopuksi, koska sunnuntaina pidetään toimittajien kokous. Koska kokous oli ilmeisen tärkeä, oli minun suostuttava sellaiseen kompromissiin, että kokous voitaisiin pitää maalla.
Sunnuntaiaamuna nuoret toimittajat sitten saapuivat. He kolusivat kellarit ja tutkivat jostakin syystä talon katonkin. Oletin heidän tekevän rakennusteknillistä tutkielmaa ja annoin heille työrauhan. Lastatessani heitä autoon illalla kysyin, joko lehdellä on päätoimittaja.
”Ei se mitään päätoimittajaa tarvitse kun se on demokraattinen lehti”, sanoi tytär. ”Mutta ei siitä lehdestä mitään tule, kun ei ole toimitustiloja. Joku hoopo oli hävittänyt sen poikien laavunkin sieltä rotkosta.”
Tuo ei ollut edes lehtikuolema. Siitä voitaisiin paremminkin käyttää nimitystä keskenmeno.
Viimeisessä Parnassossa Teuvo Saavalainen kirjoittaa kirjoista ja kirjallisuuden irtolaisista.
”Ei ole ihme, että kustantajien hyllyt täyttyvät käsikirjoituksista. Liian monet haluavat julkistua, yksilöityä, tulla vieraaksi käyneessä maailmassa tutuiksi itselleen ja toiselle, kulkea lukijan kainalossa varjomaisesta olemassaolostaan muiden tajuntaan. Ne jotka eivät koe itseään luoduiksi, vaan käsittämättömän koneiston rattaiksi ja uhreiksi, tahtovat olla vaikka kuinka pieniä oman persoonallisuutensa luojia. Painokone suo tähän mahdollisuuden ja muuttaa turhan tuntuista yksityisyyttä yleiseksi arvoksi.”
Siinähän se on. Mutta elämä on niin kummallista, että (päivä)kirjan kirjoittajakaan ei aina löydä omaa identiteettiään. Hän ei ole varma edes siitä, onko se hän joka kirjoittaa, vai onko se sittenkin joku toinen.