Rouva Koivisto pohtii menneitä vuosia ministerin puolisona: ”Vaimojen mielipidettä ei yleensä kysytä silloin kuin miehestä tehdään ministeri”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 67 kirjoittaja paljastaa, että pääministeri alkoi kasvattaa lomapartaa, josta tulikin harmaan vipevä.
Tellervo Koiviston 67. pakina, Suomen Kuvalehti numero 15/1970.
Toissa elokuussa olimme tuttaviemme kanssa lasikuituveneellä myrskyssä Suomenlahdella. Tilanne oli paitsi huomattavan epämukava myös vaarallinen. Jokainen manasi mielessään ajattelemattomuuttaan kun ei ollut tullut ottaneeksi selvää odotettavissa olevasta säästä. Muutaman tunnin uurastuksen jälkeen selvisimme maihin kaikella kunnialla. Saunoimme, saimme kuivaa yllemme ja menimme vaiteliaina nukkumaan. Seuraavana aamuna aloitti tuttavamme keskustelun: ”Oli se sentään hyvä ettemme sitä säätiedotusta kuunnelleet. Olisimme istua nököttäneet sisällä koko päivän. Nyt meillä sen sijaan on kerrottavana hurjia juttuja loppuiäksemme.” Olimme kaikki samaa mieltä.
Koiviston hallitus jättää eronpyyntönsä näinä päivinä. Ministerinä ja ministerin rouvana olo päättyy kohdaltamme tähän. Vaikka neljän vuoden aikana on tullut manattua ja ruikuteltua, on nyt rannan näkyessä oikeastaan vain tyytyväinen siihen että on saanut olla mukana.
Vaimojen mielipidettä ei yleensä kysytä silloin kuin miehestä tehdään ministeri. Tai jos kysytään niin vastaukseen ei suhtauduta tarpeellisella vakavuudella. Tämä on eittämättä maan etu, sillä tarvitseehan maa hallituksen vaikeinakin aikoina ja Suomessa aika on vaikea aina silloin kun hallitusta kasataan.
Normaali ts. yleisin vaimotyyppi ei ole miehensä kannustin, piiskasta puhumattakaan. Hän on riippa. Vaimo kaipaa ennen muuta turvallisuutta. Hän ei hevin vaihda sitä mitä hänellä tänään on siihen, minkä hän huomenna saisi ja ylihuomenna menettäisi. Mutta vaikka vaimo on vastahakoinen matkallelähtijä, ei mikään estä häntä tarjoamasta hyviä neuvoja matkan kestäessä. Jokainen joka on istunut kyydissä avipuolison ajaessa tietää, että kyydissä istuja pelkää eniten. Hän osaa myöskin parhaiten neuvoa, miten ajoneuvoa olisi ohjattava.
Silloin kuin ministeriys oikein ottaa koppaan, voi lohdutuksekseen laulaa miten ”väliaikaista kaikki on vaan”. Mutta väliaikaisuudellakin on haittansa.
Yksityiselämässä ei tehdä pitkäaikaisia suunnitelmia, henkilökohtaiset ratkaisut odottavat aikaa parempaa, kaikessa on poikkeustilan tuntu. Kun tätä jatkuu vuodesta toiseen, alkaa jonain päivänä epäillä koko ”normaaliajan” olemassaoloa ja paluumahdollisuutta eiliseen. Viisaammin menettelee ehkä sittenkin se, joka ei jarruta, vaan lähtee alun alkaen mukaan niin kuin leikkiin lähdetään.
Yleinen käsitys on ettei ministeri ole juuri lainkaan kotona. Hän on varsin paljon kotona, mutta huomattavasti vähemmän ”läsnä”. Inhimillinen vaimo ymmärtää, että miehen pitää saada rauhassa seurustella ajatustensa kanssa. Sen ymmärtävät myöskin ystävät. Mutta vuosien kuluessa ystävät löytävät uusia ystäviä. Haudalle kertyy arvokkaita seppeleitä ystävien kukkakimppujen kustannuksella.
Koulupojat tekevät laiskanlistoja koulun lähetessä loppua. Armeijassa lasketaan herätyksiä. Eivät näy miehet tässä suhteessa muuttuvan myöhemminkään.
Pääministeri alkoi pääsiäisenä kasvattaa lomapartaa. Siitä tuli harmaan vipevä ja sai sen vuoksi mennä. Mutta viikset jäivät – ensimmäiset kahteenkymmeneen vuoteen. Kovin näyttää vihreä ruoho houkuttelevan. Mutta onkohan se niin vihreätä kuin matkan päästä näyttää?
Valtakunta saa uuden hallituksen ja uudet ministerit seuraavan neljännesvuoden aikana. Niillä, jotka tutkivat säätiedotuksia, ei liene liikoja haluja merille lähtöön. Mutta aina on yrittäjiä, jotka eivät kuuntele ennustuksia tai jotka jopa pitävät myrskyistä. He kastuvat ja ehkä kariutuvatkin. Mutta rantaan hekin aikanaan saapuvat ja toivuttuaan toteavat: ”Oli se yhtäkaikki mielenkiintoinen matka.”