Rouva Koivisto patistaa jälkikasvua mustikkaan: ”Isä, eiks sunkin mielestäs äiti tekisi viisaammin, jos ostaisi mustikat torilta?”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 80 puhuttaa se, kenen pitäisi marjat poimia.
Tellervo Koiviston 80. pakina, Suomen Kuvalehti numero 31/1970.
Viiden askeleen päähän kesäasunnon portailta oli äkkiä ilmaantunut tuhottomasti mustikoita. Koska mustikoiden poimiminen samoin kuin perkaaminen ja muu ikävä ja selkää rasittava työ kaikkina aikoina – tai ainakin niinä vanhoina hyvinä – kuulunut ensisijaisesti lasten ja vanhusten tehtäviin, kiirehdin tavoittamaan perheen jälkikasvua.
”Pitäisi mennä mustikoita poimimaan.”
Jälkikasvu käänsi kirjanlehteä eikä näyttänyt kuulevan mitään.
”Pistä tuo kirja pois ja lähde poimimaan mustikoita!”
”Odotas vähän, mä luen tämän kappaleen loppuun.”
Jälkikasvun ilmeiseksi pettymykseksi jäin odottamaan.
”Mitäs sanoit?”
”Tässä on kippo, nurkalla on mustikoita. Ala painua!”
”En mä nyt halua mustikoita kun juuri eilen syötiin mansikoita.”
”Minä haluan. Haluan säilöä niitä.”
”Säilö mansikoita, mansikkahillo on parempaa. Enkä mä välitä mehuista, mä juon limsaa ja kun mulla oli ripuli, niin lääkäri sanoi, että appelsiinivirvoitusjuomia voi juoda, niin ettei se mustikkamehu nyt ainoota lääkettä ole.”
”Mutta eihän sitä nyt semmosta määrää mustikoita voi metsään jättää.”
”Miksei voi? Nyt on luonnonsuojeluvuosi ja eikö se juuri ole luonnonsuojelua, jos ei riistetä kaikkea mitä luonnosta irti saadaan vaan jätetään siementä ja lintujen ruokaa.”
Olin ristiriitatilanteessa. Olin antanut määräyksen ja sitä ei ollut noudatettu. Sappeni kiehui eli tulin aggressiiviseksi.
Nykyisten oppien mukaan aggressiivisuus pitäisi purkaa jottei se koituisi itselle vaaralliseksi vatsahaavaksi tai muuksi ruumillis-sielulliseksi vahingoksi. Mutta jos purkaisin kiukkuni jälkikasvuun saisi tämä kenties siitä elinikäisen vamman sielulleen. Yritin vielä rauhanomaisin keinoin:
”Sinähän pidät mustikkapiirakasta.”
”Juu mutta Elannon mustikkapiirakka on oikein hyvää eikä sinun tarvitse seistä kuuman uunin edessä piirakkaa paistamassa. Ja sitä paitsi sä sanoit kun me isän kanssa pyysimme sua leipomaan, että siitä tulee vain turhia kaloreita.
”Nyt se viisastelu saa loppua. Tässä on astia, täytä se, mutta jätä varvut metsään!”
Jälkikasvu lähti hitaasti liikkeelle, pysähtyi ovella ja kysyi:
”Paljonko sä maksat puolelta litralta?”
Tuntoni sanoi, että jossakin oli vikaa. Mutta oliko sitä kasvatettavassa, kasvattajassa vaiko yhteiskunnassa? Vai liekö kaikissa? Minäkin otin kipon ja lähdin jälkikasvun perään.
”Kun minä olin sinun ikäisesi oli minulla vaihtoehtoja. Arvaapas minkälaisia. Mustikka-aikaan sain valita heinäpellon, kasvimaan tai metsän väliltä ja minä valitsin metsän. Puolukka-aikana vaihtoehtona oli elopelto ja metsä. Monesti myimme marjoja, mutta äidille ne rahat oli annettava.
”Niin mutta nyt onkin toinen aika.”
”Eivät ne mustikat Elannon piirakoihinkaan poimimatta tule ja ahkera siinä on oltava, jotta siitä minkäänmoisille päiväpalkoille pääsee.
Perheenpää ilmestyi näkösälle paikatakseen rikki mennyttä kumisaapastaan.
”Isä, eiks sunkin mielestäs äiti tekisi viisaammin, jos se ostaisi mustikat torilta, jotta ne jotka todella tarvitsee rahaa, saisi marjansa kaupaksi?”
”Noukkikaa te vaan mustikkanne. Ulkomailla on suomalaisilla marjoilla hyvä menekki eikä noita valuuttoja liikaa kerry.”
Musta pilvi lähestyi ja alkoi sataa. Juoksin sisään enkä yhtään pahoitellut marjastuksen keskeytystä. Puoli tuntia, puoli litraa. Niitä on pihapiirissä ainakin viisi litraa, viisi tuntia. Ja kallion takana lienee lisää.