Rouva Koivisto on ollut muuttopuuhissa: ”Muutto on surullisen surkea kuva koko elämästämme”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 69 kirjoittaja pohtii tavaroiden merkitystä ihmiselle.
Tellervo Koiviston 69. pakina, Suomen Kuvalehti numero 17/1970.
Vapaaehtoiseen asunnon vaihtoon liittyy kiirettä, tuhansia muistettavia asioita ja iloa uudesta asunnosta. Väsymyksen hetkenä mieli saattaa kuitenkin käydä apeaksi. Muutto on surullisen surkea kuva koko elämästämme.
Vaikka me emme useinkaan pysty antamaan pätevää selitystä olemisemme tarkoituksesta, osoittavat käytännön havainnot meidän asettavan tärkeäksi tavoitteeksemme omaisuutemme kartuttamisen. On tyyppejä, jotka elävät vaatimattomasti puutteen rajamailla ja jättävät jälkeensä huomattavan omaisuuden, mutta nämä ovat harvinaisuuksia. Normaali-ihminen haluaa näyttää muille mihin hän pystyy eli mitä hän omistaa.
Ihminen rakastaa omaisuuttaan. Yhdeksänkymmenprosenttisella varmuudella hän ei ole tyytyväinen siihen perintöosaan, joka hänelle pesänjaossa siunaantuu. Erimielisyys muutaman maaneliömetrin omistuksesta tekee naapureista elämänikäisiä vihamiehiä. Omaisuusrikoksiin syyllistyneitä odottaa ankara rangaistus. Mutta toisaalta: lapsi hylkää kalliit lelunsa, äiti epämuodikkaat vaatteensa, isä arvolleen sopimattoman autonsa. Emme loppujen lopuksi taidakaan välittää siitä minkä omistamme. Meille on tärkeätä vain itse omistusoikeus ja se vaikutus, minkä omaisuutemme saa aikaan muissa.
Tavallisen ihmisen omaisuus, elämäntyö, on hänen ympärillään, siinä kamassa, jonka parissa hän asuu, niissä tarvikkeissa, joita hän käyttää. Ne hän joutuu inventoimaan muuttoa tehdessään. Niitä on aina liian paljon. ”Mitä kaikkea sitä on vuosien mittaan tullut kerätyksi!” on muuttajan tavallisin valitus. Mutta kun tavaramme ovat muuttokuormassa, huomaamme, miten vähäistä ja kehnoa omaisuutemme itse asiassa on. Huonekalujamme on ajan hammas ja pölynimuri kolhinut, tekstiilimme häpeävät olemassaoloaan ulkoilmaan jouduttuaan. Arvokkaan näköistä muuttokuormaa ei liene milloinkaan ollut.
Ja mitä jätämme jälkeemme lähtiessämme? Tummuneihin seiniin vaaleampia suorakulmioita, rasvaläikkiä, naulanreikiä, rapisseita maaleja. Ei jälkeäkään siitä viihtyisyydestä, jonka keskellä luulimme asuneemme.
Olen omassa muutossani voiton puolella. Huonekalut on sijoitettu entiseen järjestykseen. ”Näin on kodikkaampaa”, sanoi tytär. Taulutkin on asetettu kutakuinkin entiseen tapaan, epäonnistuneet kokeilut olisivat aiheuttaneet turhia naulanreikiä. Maali on uutta ja puhdasta. Menee ainakin viikko ennen kuin unohtaa varoa jättämästä sormenjälkiä pintoihin.
Katselen sohvaa jolle koiralla ja muilla perheenjäsenillä on tapana nostaa jalkansakin. Tuollainen sohva taitaa olla välivaihe ihmisen asumisessa. Se on vielä perinteisen mallinen, mutta ei saa enää osakseen sitä arvonantoa, mikä perintöhuonekaluille lankesi. Perintösohvahan seisoi salissa vuosikymmeniä melkein muuttumattomana. Ihmiset istuivat sillä selkä suorana ja jalat järjestyksessä ja heistä tuli suoraselkäisiä ja siveitä.
Siltä ainakin näytti. Mitä tekeekään meistä tuleva istuimemme, rouhesäkki? Askeettisia kenties mutta tuskin viktionaarisia. Istuinsäkkien markkinoijat väittävät, että se on lähes ainoa ”huonekalu”, jota ihminen tarvitsee. Merimiehillä oli säkki, kulkureilla nyytti. Säkki sopii hyvin kuvaamaan kymmenlukumme menevää ihmistä. Säkkien yleistyttyä muuttokuormat häviävät. Asunnosta lähtijä kerää säkkinsä ja muut asumisjätteensä, huuhtoo ne alas jätemyllystä ja on valmis aloittamaan uuden elämän ilman huonekaluista luettavaa menneisyyttä.