Rouva Koivisto maatalousnäyttelyssä: ”Suomalaiset ovat tulleet ulkomailla tunnetuksi talkoohengestään – Se on aikamoinen ihme”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 82 kirjoittaja pohtii, pitääkö joka maatalossa olla omat koneet.
Tellervo Koiviston 82. pakina, Suomen Kuvalehti numero 33/1970.
Se on sijoituslannoituskone, sanoi aviomies kylvökonetta muistuttavaa härveliä katsellessamme.
”Sijoituslannoitus? Etköhän sekoittane pankkitermejä maatalouteen.”
”Sijoituslannoitus on…”
”Uskotaan. Mutta mennään katsomaan jotain sellaista, jonka tuntee.”
”Tuo on nyt niitä friisiläisiä”, sanoi aviomies mustaa sonninjärkälettä osoittaen. ”Niitä ehdittiin tuottaa maahan jokin määrä…”
”Ja tää on timotei”, sanoin minä ja nyhdin heinänkorren Artukaisten kentästä. (Mokoma kaupunkilainen! Opetin sen kerran tuntemaan viljalajit ja nyt se jo yrittää jättää minut maataloustiedoissa toiseksi!)”
Farma-näyttelyssä oli koneita, traktoreita idästä ja lännestä, leikkureita, nostureita, kaivureita ja puimureita. Kaikki niin värikkäitä ja mallikkaita, että naiset ostaisivat ne oikopäätä, jos, niinkuin väitetään, he tekevät koneostoksensakin ulkonäön perusteella.
Maamme maatalon ostoista on valtaosa sentään miesten tekemiä ja ovatpa heidän valintaperusteensa mitkä tahansa, niin tarkistamisen syytä niissä lienee. Asiantuntijat nimittäin väittävät, että ostetuista maanviljelyskoneista joka kolmas on turha.
Se on valtava hukkainvestointi pääomapulaa potevassa maataloudessamme. Jotakin olisi tehtävä ja se jokin olisi aloitettava ajattelutavan muuttamisessa.
Keskivertoviljelijä ei ole erikoistunut, vaan kasvattaa vanhaan tapaan useampaa lajia viljaa, juurikkaita, karjaa, sikoja ja kanoja.
Koska työntekijöitä ja aikaa on vähän, pitää hankkia koneita avuksi. Traktori on peruskone, mutta sen lisäksi tarvitsee vilja omat laitteensa, juurikkaat omansa eikä karjatalouskaan koneitta selviä.
Koneet puolestaan pitävät huolen siitä, ettei viljelijän elämä helpotu. On keksittävä uusia tulolähteitä, viljeltävä jotain erikoislajia muiden lisäksi, jotta koneet tulisivat maksetuiksi. Uusi laji vaatii uudet laitteet, kiertokulku jatkuu.
Maaseudulla liikkuja kuulee viljelijän valittavan verokorotuksen kohtuuttomuutta. ”Verottajan pitäisi tajuta, etteivät koneet ole mitään omaisuutta. Ne ovat välineitä, joiden avulla viljelijä hankkii elantonsa.”
Ja kuitenkin viljelijä itse suhtautuu koneisiin ikään kuin ne olisivat omaisuutta, arvo sinänsä. Jos hän pitäisi koneita vain työvälineinä, apuna parempaan ansioon, olisi hän taipuvaisempi yhteistyöhön muiden kanssa. Tuloksen kannaltahan on samantekevää onko työ tehty ikiomalla, osittain omalla vai ventovieraalla koneella. Pääasia on että tulos on hyvä.
Suomalaiset ovat joskus tulleet ulkomailla tunnetuksi talkoohengestään. Se on aikamoinen ihme. Talkoo on yhteistyötä, mutta perisuomalainen ajattelutapa on aivan päinvastaista: muut pitäköön huolen itsestään, niin teen minäkin – maksoi mitä maksoi.
Maaseudun yrittäjän on vaikea löytää tuotannonalaa, jossa ei olisi pelkoa ylituotannosta. Sellaisiakin sentään on, eräs niistä on sinsillatarhaus.
”Ihmisiä pitäisi auttaa löytämään tämä ala”, sanoi sinsillankasvattaja Farmassa. ”Meillä on sinsillalle sopiva ilmasto, mikä on maapallolla harvinaista ja yllin kyllin sopivia tyhjiksi jääneitä rakennuksia. Sinsillan hoito on yksinkertaisempaa kuin minkin, joskin sille parhaiten sopiva ruoho on tuotava ulkoa.”
Sinsilla muistuttaa pientä kania. Niillä on kuitenkin eräs huomattava ero ja juuri siitä erosta johtuen Maija Meikäläisellä on kaniturkki ja Farah Diballa sinsillan: kani on monin verroin lisääntymiskykyisempi.
Oman sinsillanturkin toivossa ei kannata sinsillatarhuriksi ryhtyä. Mutta muuten kyllä, niin ainakin Farmassa vakuutettiin.