Rouva Koivisto ”fan klubinsa” vieraana: Tulin yllätetyksi – eteisessä esiintyi mieskuoro ja orkesteri
Turun Ukkokodissa ei oltu toimettomia, kertoo Tellervo Koivisto. Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972.
Tellervo Koiviston 127. pakina, Suomen Kuvalehti numero 7/1972.
Lauantai-iltapäivällä kello kolmen maissa seisoin Turussa arvokkaan näköisen talon edessä. Olin saanut viestin, jonka mukaan oli tässä talossa ihailijakerho, fan klubi. Kerho toivoi, että tulisin tervehdyskäynnille sitten kun kiireiltäni joudan.
Koska kysymyksessä oli elämäni ainoa – toistaiseksi ainoa – fan klubi, alkoi minusta tuntua, että kaikki kiireet johtavat Turkuun.
Edessäni olevassa talossa oli varustauduttu. Ulkona paloi tuli ja verhojen heilahtelu ikkunoissa paljasti odottelijat. Mutta kaikesta huolimatta tulin yllätetyksi. Eteisessä esiintyi mieskuoro ja orkesteri, niin uljas, että se korvasi kaikki varhaisempina vuosikymmeninä kuulematta jääneet serenadiesitykset.
Talo, johon olin tullut, oli Gubbhemmet i Åbo. Turun Ukkokoti on Nahkurinmäellä. Viereisellä Parkinmäellä on ”akkakoti”, entinen palvelijatarkoti. Ukkokoti perustettiin aikanaan säätyläisiä varten, palvelijatarkotiin sijoitettiin säätyläisten yli-ikäisiksi käyneet palvelijat. Nykyisin molemmissa on ”säädyttömiä” eli tavallisia vanhoja ihmisiä.
Milloin ihminen on vanha?
”Siinä sada vuode paikkeil”, mä luulisin.
”Riippuu terveydestä. Kun ihminen on henkisesti terve, niin se ei ole vanha koskaan.”
Ukoista yksi oli ”sada vuode paikkeil” eli yhdeksänkymmentäyhdeksän.
Nuorimmat olivat hiljan eläkeikään ehtineitä.
Onko eläkkeelle siirtyminen vaikeata?
”Se on jonku aikaa vaikeata, mut ku hiuka aikaa o, niin siihe tottuu.”
”Kyl se vaikeata on jokaiselle, kun joutuu jättämään työelämän ja siirtymään toimettomuuteen.”
Nämä ukot eivät ole toimettomia. Talon ruokasaliin, uudenaikaisen vanhanaikaiseen kirkkain värein maalattuun kellariravintolaan ilmestyy mustien ukkokissojen tanssiryhmä, joka sulavin liikkein esittää jazzbalettia Mustan kissan tangon tahdissa. Kaikilla on hauskaa.
Onko tällainen asumisen muoto mukava?
”Ehdottomasti. Kun mies jää leskeksi on hän kaikella tapaa avuton.”
”Se ruuan laitto, se on tavattoman vaikeata. Mä kahdeksan kuukautta koetin. Kyllä mä perunoita keitin ja kahvia, mutta siinä se sitten olikin. Puuroakin yritin, mutta ei siitä kunnollista tullut, se oli kokkareista tein mä mistä aineesta tahansa. Vaimoni ei koskaan päästänyt keittiöön. Sanoi, että sinulla ei ole mitään asiaa tänne, mene pois vaan.”
”Ja mikä tärkeintä, täällä on säännöllinen ruoka. Jos sä yksin hääräät, niin sä pistät kahvipannun tulelle ja syöt voileivän silloin tällöin. Se pilaa ihmisen.”
Millaista oli vanhaan hyvään aikaan?
”Voi, voi! Ilma oli puhtaampaa silloin, mutta se olikin ainoa asia, joka ennen oli paremmin.”
”Joku kartanonomistaja sanoisi, että oli ilmainen työvoima.”
”Minä muistan, kun olin pikkupoika, miten vanhuksia kohdeltiin. Myytiin huutokaupalla. Me elämme herroiksi siihen verrattuna.”
Minkälaiset ovat suhteet naapuritaloon?
”Joskus käydään kylässä. Kerran vuodessa, uutenavuotena.”
”Vaikka me kuinka kattottas sinne päin ja odotettas ett joku tulee, niin eipäs tule.”
Kelpaisi akkojen tulla. Ukot kokoovat kuoronsa ja kirjavista soittimista kokoonpannun orkesterinsa ja ”Sointufaarit” pitävät iltapäiväkonsertin. ”Tämä elomme riemu ja rikkaus, sekä rinnassa riehuva rakkaus…”
Väliaikaista kaikki on vaan. Mutta joskus oikein mukavaa.