Rouva Koiviston päiväkirja: Makaan jouten sairaalassa, minua on täällä kuvattu ja kurkisteltu ytimiä ja munaskuita myöten
Mikä olisikaan läheisempää kuin ikioma sairaus, kirjoittaa Tellervo Koivisto. Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972.
Tellervo Koiviston 117. pakina, Suomen Kuvalehti numero 37/1971.
Olen sananmukaisesti päiväkirjailija, sillä kirjoitan yhtenä päivänä viikossa. Tämä päivä on tavallisesti tiistai – ei sattumalta, vaan siksi, että silloin on yhdestoista hetki. Jos sille päivälle kertyy muita töitä liian paljon tai ajatuksia liian vähän, siirtyy jutunteko kokonaisella viikolla.
Tänään on jälleen tiistai. En voi tällä kertaa valittaa töitten paljoutta, sillä makaan jouten sairaalassa. Älkäähän nyt vakavoituko, hyvät sukulaiset ja ystävät. Vaikka ne täällä heti minut nähdessään kysyivät, kuka on lähin omainen, tunnen olevani pirteä ja elämänhaluinen. Eivät ne sen vuoksi pidä minua täällä kauan – tämä huomautuksena niille, jotka olisivat halunneet lähettää kukkia, nameja ja muuta sairaanruokaa.
Osoituksena hyvästä kunnostani mainitsen, etten ole katunut mitään enkä antanut katteettomia lupauksia siitä, että jos täältä selviän niin olen kiltti, en polta enkä juo enkä heitä silmäystäkään vieraitten miesten puoleen.
Me, jotka joudumme sairaalaan vähänkin kunniallisista syistä, kerromme mielellämme kokemuksistamme. Mikä olisikaan läheisempää kuin ikioma sairaus. Potilaiden puheiden perusteella lääkärit ja muu hoitohenkilökunta on joko ylen kultaista tai perin kelvotonta. Niin tässäkin sairaalassa.
Jo hississä tullessani kirosi muuan potilas koko laitoksen: ”Koe muka epäonnistui! Tekisivät kunnollista työtä, ettei täällä tarvitsisi alvariinsa kokeissa juosta!”
Seuraava potilas oli täysin päinvastaista mieltä: etevämpiä lääkäreitä ja huomaavaisempia hoitajia saa turhaan muualta hakea.
Objektiivista totuutta ei ole, sillä näissä asioissa on yksi yhtä oikeassa kuin toinenkin.
Potilasta ei ainakaan tässä sairaalassa unohdeta. Vähän väliä ovi käy ja joku astuu sisään. Kohennetaan tyynyä, ojennetaan peitettä, tuodaan ruokaa ja juomaa, mitataan pulssia ja kysellään vointia. Huomaavaisuutta, jota kotioloissa suodaan vain heikoille lapsille ja sairaille aviomiehille.
Lääkäri on täältä sängystä käsin jumalasta seuraava, onhan vointimme lähinnä hänen hallinnassaan. Sairaanhoitajatkin, nuo jokaisen koulukaverit ja joka viidennen tuttavan vaimot, saavat työpaikalla siiventyngät selkäänsä. Mitä enemmän auktoriteettejä luomme ympärillemme, sen turvallisemmaksi tunnemme olomme.
Kerran halusin itsekin sairaanhoitajaksi. En muista, milloin tämä vaihe alkoi ja miten kauan sitä jatkui. Mieleeni on jäänyt vain surullinen loppu.
Olin heinäpellolla. Hevosvetoinen niittokone katkoi heinää ja samantien sammakolta koivet. Kun tämä liikenneonnettomuuden uhri sitten joutui haravaani, sain hyppimis- ja kirkumiskohtauksen. Se puolestaan pelästytti vanhempani. Sain nuhteita, jotka päättyivät sanoihin: ”Ja tuollaisesta pitäisi tulla sairaanhoitaja!” Näin sammakko on suorittanut ammatinvalintani eräiltä osin.
Minua on täällä kuvattu ja kurkisteltu ytimiä ja munaskuita myöten. Kun katselee tätä lääketieteen tekniikkaa ja yhdistää sen kemiaan tehokkaine antibiootteineen, niin täytyy ihmetellä, miten ihmiset ylipäänsä pääsevät kuolla kupsahtamaan. Niin kuitenkin tapahtuu – toisinaan onneksi.
En ole koskaan ihastunut ajatukseen, että oloamme täällä pidennettäisiin yli luonnollisten rajojen. Sata vuotta täytettyäni olen valmis häipymään täältä ikuisiksi ajoiksi.