Rouva Koiviston päiväkirja: Pyöräily on monin kerroin palkitseva sille uhratut veromarkat – kadun pahoja ajatuksiani pyöräilijöistä
Pyörille pitää antaa turvallista tilaa, kirjoittaa Tellervo Koivisto. Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972.
Tellervo Koiviston 107. pakina, Suomen Kuvalehti numero 21/1971.
Tänään on kolariton keskiviikko. Ainakin Helsingissä, missä ihmisten pitäisi ajaa pyörällä töihin. Kaupunki on luvannut laskea polkijoiden lukumäärän ja ottaen huomioon kauniit ilmat ja Hejulin lakkoilevat kuljettajat, voidaan olettaa laskennan yltävän huomattaviin lukuihin. Huomattavat luvut saavat kaupungin oitis ryhtymään toimenpiteisiin teiden ja kaistojen saamiseksi pyöräilijoiden ikiomaan käyttöön. Omat kaistat innostavat uusia yrittäjiä ja ennen kuin huomaammekaan on kaupunkiimme kasvanut vetreä rusoposkinen ihmislaji joka elää pitkään mutta terveesti ja sairaskassojamme rasittamatta. Näin pyöräily on monin kerroin palkitseva sille uhratut veromarkat.
Hamassa nuoruudessani ja köyhyydessäni olin ahkera pyöräilijä sekä innostuksesta että olosuhteiden pakosta. Kymmenen kilometrin matka taittui kevyesti ja sata kilometriä vienosti puuskuttaen. Mutta vuosien kuluessa suhteeni pyörään viileni ja muuttui kielteiseksi silloin kun vastakkain olivat minun autoni ja toisten pyörät. Nyt, kevyen liikenteen vuotena, olen havahtunut ja kadun kaikkia niitä pahoja ajatuksia, joita olen auton ratissa ollessani pyöräilijöihin kohdistanut. Anteeksi siis, salolaiset, forssalaiset, lauttakyläläiset ja muut, jotka olette pyörinenne pakottaneet minut kahdenkymmenen kilometrin tuntivauhtiin. Mitään vahinkoa ette ole aiheuttaneet, sillä aina olen ehtinyt jonnekin.
Auto on hyvä kulkuväline ja se tekee elämän kalliisti mukavammaksi. Mutta kaikki eivät saa autoa, kaikki eivät sitä halua eikä kaikkinainen autoilu ole hyödyllistä eikä terveellistä. Sen vuoksi liikenteessä pitäisi olla vaihtoehtoja. Polkupyörä on eräs parhaista. Lapsi varttuu pyöräilijäksi neljä-viisivuotiaana, mutta autoilijaksi tullakseen hän tarvitsee kahdeksantoista vuotta. Ja kun pyöräilyn lapsena oppii, niin sen vanhanakin taitaa. Pyörä on halpa, se ei vaadi lupia eikä rekisteriä. Pyörää on vaikea rikkoa ja helppo korjata. Pyörän voi lainata ja sen voi unohtaa. Ja lisäksi pyöräily voi olla hauskaa ja terveellistä. Mutta tällöin pyöräilijälle pitää antaa muutakin kuin pyörä ja pyöräilyn halu. Pitää antaa turvallista tilaa.
En ole viime vuosina pyöräillyt valtateillä, joten en omakohtaisesti tiedä, miltä merkityllä pientareella ajo tuntuu. Mutta autosta katsoen se näyttää hurjalta. Pyöräilijä ajaa kapeata asvalttikaistaa tai leveämpää sorakaistaa. Asvaltilla ajo on kevyempää, mutta kovaa vauhtia ohi suhahtelevat autot ilmavirtoineen ja pakokaasuineen eivät tehne ajosta mitään huvia. Tilanne on pikkuteillä toisenlainen, mutta ei välttämättä parempi. Penkereen sora on löysää ja pettävää, autot yllättävät mutkissa ja mäissä, hiekka lentää ja usein lentävät kivetkin.
Pyöräilijöille tulisi antaa mahdollisuuksia, sillä pyörä 0n kelpo kapine. Useimmissa kaupungeissa ja asutuskeskuksissa työ- ja ostosmatkat ovat sopivan pituisia pyöräiltäviksi. Pyörällä ehtii ja pyörällä mahtuu – jos eivät autot asetu esteeksi. Satulassa ehtii nähdä tienvarren kukkia ja kuulla metsän lintuja. Satulasta ulottuu kurkkaamaan kerrostalon olohuoneeseen ja omakotitalon puutarhaan. Pyöräilijä voi pysähdyttää toisen pyöräilijän ja missä kaksi pyöräilijää kohtaa, sinne on kolmaskin tulossa.
Yritin eilen ostaa uutta pyörää, sillä vanhalla on ikää jo viiden autopolven verran. Mutta liikkeissä valitettiin valikoimien vähyyttä, menekki kun oli ollut viime päivien aikana odotettua suurempi. En siis voi tänään vielä iloita pyörästä, mutta iloitsen niiden puolesta, jotka ehtivät minua ennen. Maantiellä tavataan!