Rouva Koiviston päiväkirja: Tytär ilmoitti liittyneensä jengiin ja pitävänsä sen kunniaksi bileet – Mitä ovat ”jengi” ja ”bileet”?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tellervo Koiviston 95. pakina, Suomen Kuvalehti numero 5/1971.

Lapseni, onko sinusta tullut murrosikäinen! Näillä sanoilla voisi Rauno Setälää mukaellen (”Poikani, onko sinusta tullut stalinisti”) luonnehtia tilannetta, joka syntyi kun yleensä vähän huolta aiheuttanut ja pitkään kotoista hiljaiseloa viettänyt tyttäremme ilmoitti liittyneensä jengiin ja pitävänsä sen kunniaksi bileet.

Vanhemmat, joiden ajatukset lienevät näin kotoa katsoen askarrelleet enemmän ”tuonpuoleisessa” kuin ”tämänpuoleisessa” osoittautuivat siinä määrin jälkijättöisiksi, etteivät tienneet sanojen ”jengi” ja ”bileet” merkitystä. Keskustelulta puuttui näin ollen asiallinen pohja ja se suistuikin ennen pitkää suohon.

 

Mutta merkityksetön ei tilaisuus ollut. Vanhemmat alkoivat nopeata vauhtia tajuta, että perheessä oli tultu uuteen vaiheeseen. Oli tultu kauteen, joka oli teoriasta tuttu, mutta joka käytännössä aiheutti yllätyksen. Ja yllätys oli lähinnä epämiellyttävä. Vanhemmat osaavat jo käsitellä lapsia ja tulla toimeen aikuisten kanssa, mutta miten suhtautua nuoreen, joka on arvoitus itselleenkin?

 

Keskustelu jengistä ja bileistä jatkui ja niihin oli otettava kanta. Periaatteessa asia oli yksinkertainen ja näitä periaatteen neuvoja annetaan toisten lasten pulassa oleville vanhemmille ihan ilmaiseksi: Tottakai nuoren pitää saada olla ikäistensä seurassa ja tietenkin hänellä on oikeus kutsua tovereita kotiinsa. Missä nuori sitten juhlisi, jos ei kotona.

Mutta käytännössä päätöksen teko on huomattavasti hankalampaa. Meille on väitetty, että ”seura tekee kaltaisekseen” ja ”se riippuu niin paljon siitä, minkälaiseen seuraan joutuu”. Pystyykö nuori valikoimaan seuransa? Voivatko vanhemmat luottaa jengiin, kooltaan, iältään ja muilta ominaisuuksiltaan vaihtelevaan nuorisojoukkoon? Minkä kaltaiseksi se tekee jäsenensä?

 

Käsitys kodista turvallisena paikkana on alkanut horjua muustakin syystä kuin siksi, että siellä sattuu eniten tapaturmia. Kotihipat ovat usein hurjimmat bileet, mihin nuori voi osallistua, mikäli alkuunkaan on uskomista ihmisten puheisiin.

Ei ole ihme, jos vanhemmat empivät ennen kuin uskaltavat jättää kotinsa nuorison käyttöön. Missä määrin he voivat luottaa lapsensa tilanteenhallitsemiskykyyn? Missä määrin he ovat vastuussa kodissaan olevasta nuorisosta?

 

Vanhemmat, jotka kylmiltään joutuvat näiden pulmien eteen, tulevat säikyiksi ja näkevät vaaran vaanivan joka puun oksalla. Mutta varsin pian he ilmeisesti tajuavat, että yhdet vanhemmat lasta kohden eivät pysty vahtimaan tämän kaikkia menemisiä ja tekemisiä. On siis lähdettävä jostakin muusta.

Periaatteessa nuorta olisi kasvatettava vapauteen ja luotettava siihen, että hän osaa käyttää vapauttaan suurin piirtein hyväksyttävällä tavalla. Mutta tämä on jälleen vain periaatetta. Vaikeudet ovat käytännössä. Tietääkö kolmetoistavuotias itse parhaiten kotiintuloaikansa? Pitääkö neljätoistavuotiasta kehottaa syömään pilleri päivässä? Voiko viisitoistavuotias olla varma, että hänen huumausainekokeilunsa ovat ohimeneviä?

 

Tytär kulkee jengissä ja on iloisen ja huolettoman näköinen. Hänellä ei imeisesti ole niitä ongelmia kuin äidillä. Kahdeksasluokkalaiset valmistautuvat penkinpainajaisiin. Heilläkään on tuskin niitä ongelmia kuin kouluhallituksella, opettajilla ja vanhemmilla.

Teemmekö me aikuiset tämän elämän niin mutkikkaaksi?