Rouva Koivisto: Miksi fiksu taloudenhoitaja ei kelpaa everstinnan seuraksi ostoksille, mutta tylsä johtajanrouva kelpaa?
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 70 kirjoittaja pohtii, miten luokkaeroista päästäisiin eroon.
Tellervo Koiviston 70. pakina, Suomen Kuvalehti numero 18/1970.
Nuori ruotsalainen nainen Jeanne Steffen on omien kokemustensa ja tekemiensä haastattelujen pohjalta kirjoittanut mielenkiintoisen kirjasen ”Att vara underklass” Ruotsissa vallitsevista luokkaeroista. Eräs luokkaerojen ilmenemistapa käy esille seuraavista kirjan esimerkeistä:
Leskieverstinnalla on ollut sama taloudenhoitaja vuosikymmeniä. Taloudenhoitaja on henkisesti vireä, ja everstinna viihtyy hyvin hänen seurassaan. Kummankin poika on lääkäri. Everstinna ei kuitenkaan ota taloudenhoitajaa mukaansa lähtiessään esimerkiksi ostoksille, vaan valitsee seurakseen vaikkapa pääjohtajan rouvan, vaikka ei erikoisemmin pidäkään tästä. Jälkimmäisen kanssa hän on myös sinut, vaikka on tuntenut tämän huomattavan lyhyemmän ajan kuin taloudenhoitajansa, jota hän ei sinuttele.
Johtaja ja katutyöläinen ovat samanaikaisesti kertausharjoituksissa. Kummatkin ovat iloisia, ulospäin suuntautuvia ja älykkyydeltään samantasoisia. Kumpikin on kiintynyt perheeseensä, erikoisesti lapsiin, ja kumpaakin on rangaistu rattijuoppoudesta. He viettävät vapaa-aikansa toistensa seurassa lehtiä lukien ja korttia pelaten ja aika kuluu rattoisasti. Jonkin aikaa siviiliin pääsyn jälkeen he tapaavat sattumalta. Haalaripukuinen katutyöläinen on työpaikallaan, englantilaistyylisesti pukeutunut johtaja menee liiketuttavansa kanssa ohi. Miehet tervehtivät toisiaan ystävällisesti mutta pidättyvästi, kumpikaan ei edes ajattele tuttavuuden uusimista.
Näiden esimerkkitapausten henkilöillä oli suurinpiirtein samanlainen henkinen taso, mutta he voivat seurustella tasa-arvoisina keskenään vain poikkeustapauksissa eli silloin kun he ovat irrallaan omasta sosiaalisesta ympäristöstään. Katutyöläinen ja taloudenhoitaja ovat mukautuneet olosuhteisiin ja kenties pitävät niitä luonnollisina, mutta se tuskin estää heitä ainakin ajoittain tuntemasta mielipahan tunnetta.
Vaikka nykyajan ihmiset ryhmittyvät monella tavalla yli yhteiskuntarajojen – nuoriso, eläkeläiset, ulkomaalaiset, ateistit – eivät nämä ryhmittymät pysty voittamaan luokkarajoja, sanoo Jeanne Steffen. Lääkäriperheen ylioppilastytär tulee paremmin toimeen naapurin keski-ikäisen professorinrouvan kuin ikäisensä kotiapulaisen kanssa, eläkkeellä oleva johtaja vertaa itseään mielummin saman liikkeen keski-ikäiseen johtajaan kuin eläkeläisten kerhossa tapaamaansa entiseen rakennusmestariin, jugoslavialaisella lääkärillä on suurempi yhteenkuuluvaisuuden tunne ruotsalaista lääkäriä kuin tiskaajana toimivaa maamiestään kohtaan.
On selvää, että luokkaerot eristävät ihmisiä ja köyhdyttävät elämää estämällä monien hedelmällisten ihmissuhteiden syntymisen. Lisäksi ne katkeroittavat niitä, jotka tulevat aliarvostetuiksi. Jotakin pitäisi tehdä niiden poistamiseksi…
Jeanne Steffen antaa kielen taitamiselle suuren merkityksen. Lapsi, jonka sanavarasto on runsas, joka on tottunut puhumaan, esittämään perusteltuja mielipiteitä, on huomattavasti edellä ikäistään, jonka sanavarasto on suppea ja joka on tottunut esittämään vain yksinkertaisia väittämiä. Tämän vuoksi olisi lapsille ainakin jo viisivuotiaina tarjottava mahdollisuus esikoulussa kehittää kieltään ja mielikuvitustaan, jolloin lapset varsinaisessa koulussa olisivat tasaveroisempia kuin mitä he ovat nyt.
Steffen toivoo selviä muutoksia myös nykyiseen tulojakoon. Ruumiillinen työ, joka sinänsä antaa vähän tyydytystä, pitäisi kompensoida paremmalla palkalla. Opiskelijoille pitäisi maksaa korvaus menetetyistä ansioista, mutta koska henkinen työ sinänsä antaa tyydytystä ja arvonantoa, pitäisi työstä saatavan rahakorvauksen olla vastaavasti pienempi.
Tällä tavalla saataisiin ihmiset valitsemaan joko materiaalinen tai henkinen tyydytys ja voitaisiin olettaa, että päästäisiin jonkinlaiseen tasapainoon eri yhteiskuntaluokkien välillä.