Rouva Koivisto purkaa pettymystään kevään 1970 eduskuntavaalien tulokseen: ”Vennamon ohjelmilla ei pienennetä tuloeroja”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 68 kirjoittaja pohtii vennamolaisten vaalivoittoa ja sijoittaa heidät äärioikealle.
Tellervo Koiviston 68. pakina, Suomen Kuvalehti numero 16/1970.
Ilmoitin vaalien jälkeisessä päiväkirjassa siirtyväni uuden aikakauden merkiksi vennamolaiseen kielenkäyttöön. Vaikka tulos oli esikuvaansa verrattuna laimea, on se herättänyt muutamissa lukijoissa närkästystä (tällä aukeamalla siitä on näytteitä). ”Tappolinjatyyli” onkin ärsyttävää, siitä olen lukijoiden kanssa samaa mieltä.
Päiväkirja, niin minun kuin muidenkin, on kirjoittajansa kokemusten ja mielenliikkeiden tulkki. Vaalien jälkeen merkitsin muistiin niitä ajatuksia, joita vaalien tulos minussa oli matkaansaattanut.
Olisin ollut epärehellinen, jos olisin kertonut olevani tyytyväinen kansan viisaaseen valintaan, koska en ollut tyytyväinen eikä kansa mielestäni valinnut viisaasti. Oma puolueeni menestyi vaaleissa kohtalaisesti, joten tyytymättömyyteni ensisijainen syy ei ollut puoluepoliittinen. Vasemmiston voittoon en uskonut, joten oikeistoenemmistö ei tullut yllätyksenä. Kansanrintama koki selvän tappion, ja tästä päästäänkin tyytymättömyyteni syihin.
Olen neljän vuoden aikana tottunut katselemaan asioita hallituksen ”siiveltä”. Väitän tietäväni melkoisen paljon siitä vaikeasta tilanteesta, joka maassa vallitsi kansanrintaman palvelukseen astumisen aikoihin. Tilanne näytti ajoittain toivottomalta. Neljän vuoden määrätietoisen työn jälkeen voidaan täydellä syyllä väittää, että maa voi paremmin kuin aikaisemmin. En tiedä olisiko jollakin muulla enemmistöpohjalla oleva hallitus pystynyt samaan tulokseen, mutta voitaneen pitää varmana, että vähemmistöhallitus ei siihen olisi kyennyt.
Ei tarvitse olla talouspolitiikkaan vihkiytynyt tietääkseen, että maan talous kehittyy tasaisen hyvin vain suurin ponnistuksin, mutta sen sekasortoon saattamiseksi ei tarvita muuta kuin eri intressiryhmien yhteistyön puutetta. Vähäiselläkin poliittisella asiantuntemuksella pystyi vaalituloksista lukemaan, että yhteistyömahdollisuudet vaalien ansiosta heikkenivät huomattavasti.
Yhteistyömahdollisuuksien huonontuminen johtuu suurelta osalta siitä asemasta, joka vennamolaisilla eduskunnassa on. Asioiden hoidon kannalta ei ole oleellista, mikä heidän sijaintinsa oikea–vasen-suoralla on – itse sijoittaisin heidät äärioikealle. Merkittävintä on, että heidän varaansa ei tähänastisen kokemuksen eikä heidän esittämiensä ohjelmien perusteella voida mitään rakentaa. Kansanliikkeet voivat levitä ja saada kannatusta, muuta se ei todista niiden positiivista merkitystä. Historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä vaarallisista liikkeistä, joiden kannatus on ollut suuri.
Vaalien jälkeen tuntui siltä, että yleinen suvaitsevaisuus olisi vähentynyt.
Tämä voi olla hätäinen johtopäätös. Vaalien läheisyys vain sai liikkeelle muutoin varsin passiivisetkin ihmiset ja heidän äänensä ja kynänsä jälki tuli sen vuoksi tavallista selvemmin esille.
Tuntuu vaikealta kuvitella, että olisi olemassa paluuta entisiin ennakkoluuloihin. Tulevasta voidaan sen sijaan yrittää jarruttaa suuremmassa määrin kuin mitä viime vuosina on tapahtunut.
Eräät lukijani viittaavat niihin vaikeuksiin, joita ihmisillä kehitysalueilla on, ja perustelevat vennamolaisuutta sillä. Ihmisten tuloerot ovat suuret ja niitä on yritetty ja on yritettävä pienentää. Mutta Vennamon ohjelmilla ei sitä asiaa auteta. Kansanedustajien ja korkeiden virkamiesten palkanalennus saattaa tuntua kauniilta, mutta entä sitten? Eikö kaikkia vastaavansuuruisia tuloja pidä alentaa? Miten se käytännössä tapahtuisi? Eikä paras ja yksinkertaisin keino tähän ole verotus?
Edellä olevasta näkyy, etten nukuttuanikaan ole tullut vaalien tuomiin näkymiin nähden toiveikkaammaksi.
Vaalien tulos on kuitenkin se mikä on ja siitä on jonnekin suuntaan lähdettävä. Monet äänestivät hyvässä uskossa parempaa vaihtoehtoa.
Toivon että he tulevat sen löytämään.