Uushenkisyyden haaste kirkolle

Profiilikuva
Blogit Rajalla
Kirjoittaja on kansliapäällikkö, joka pohtii uskontoa ja kirkkoa julkisessa tilassa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen 4/2018 kymmensivuisessa jutussa kerrotaan, että 47 % suomalaisista uskoo enkeleihin. Juttu vyöryttää esiin sivu kaupalla tarinaa erilaisista enkeliterapioista, jotka voivat tulla asiakkailleen kalliiksi. Alalla on käynnissä melkoinen markkinameininki ja rahastus.

Teologina kysymykseni kuuluu, mistä tämä kertoo. Enkeleillä on toki paikkansa kristillisessä perinteessä Jumalan viestintuojina. Lukemattomien suomalaisten lastenhuoneiden seinillä on Suojelusenkeli-taulu. Hyvä niin. On kuitenkin huomattava, että enkeleille ei ole kristillisessä perinteessä ja opetuksessa kuitenkaan annettu uskon ydinasioihin verrattavaa merkitystä.

Modernissa länsimaisessa kulttuurissa vaikuttaa tällä hetkellä kaksi uskontoon ja henkisyyteen liittyvä trendiä. Yhtäältä sekularisaatioksi kutsuttava ihmisten etääntyminen uskonnon vaikutuspiiristä. Myös suoranaisesti uskonnottomiksi itseään kuvaavien määrä lisääntyy Pew-tutkimuskeskuksen selvitysten mukaan Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, vaikka väheneekin globaalissa tarkastelussa.

Toinen trendi on uushenkisyys, jonka moninaiset juuret ovat Intian ja muun Aasian uskonnollisessa maailmassa. Olennaista tälle länsimaiselle uushenkisyydelle on kuitenkin eräänlainen fuusioajattelu, jossa vaikkapa kristillisiä aineksia yhdistellään hindulaisiin ajatusmalleihin ja gurujen oppeihin.

Mielenkiintoista on, että nykyisessä jälkimodernissa ajassa nämä kaksi – ensi kuulemalta vastakkaista – trendiä vaikuttavat samaan aikaan. On siis niitä, jotka ”järjen” nimissä pitävät uskontoja, mukaan lukien kristinusko, vanhentuneina jäänteinä. Toisaalta on niitä, jotka katsovat, että länsimainen kristinuskon tulkinta on ollut liian järkiperäistä ja rationalistista ja jättänyt liian vähän tilaa ihmisten tunteille.

Miten Suomen kirkko vastaa tähän kaksoishaasteeseen, on minulta kysytty? Tuomitsemmeko ihmisten enkeliuskon huuhaana korostamalla kristinuskon järkevyyttä vai ryntäämmekö kirkkona houkuttelemaan ihmisiä vetoamalla kristinuskon ja uushenkisyyden yhtäläisyyksiin?

Minusta vastaus ei löydy kummastakaan ääripäästä. Olen tutkinut modernin ihmisen uskonnollisuutta teologian väitöskirjassani ” Kristillinen usko ja moderni kulttuuri, Lesslie Newbiginin käsitys kirkon missioista modernissa länsimaisessa kulttuurissa”. Sen pohjalta hahmottelisin kirkon ”vastauksen” tai kirkon missionaarisen linjan jälkimodernissa toimintaympäristössä seuraavaan tapaan.

On tunnustettava, että länsimainen kristinuskon tulkinta ja omankin kirkkomme julistus on valistuksen jälkeisenä aikana kumartanut liian syvään länsimaiselle ”järkeisuskolle”. Kristinuskon tuonpuoleiset osat on liian usein haluttu leikata pois ja perustella uskonnon merkitystä sen yhteiskunnallisella merkityksellä ja yhteiskuntarauhaa lisäävällä vaikutuksella. Tämä on tehnyt monen mielestä kristinuskosta liian väljähtynyttä.

Olen – oman väitöskirjatutkimuksenikin perusteella – vakuuttunut, että ne kristinuskontulkinnat, joissa korostetaan vain tämänpuoleisuutta eivät tyydytä modernia osin sekularisoitunutta, mutta hengellisiä tunteita omaavaa ihmistä. Kaikki ne kirkot, joissa uskonto on muuttunut vain etiikaksi ja jossa armo-puhe on muuttunut vain arvo-puheeksi menettävät maailmalla jäseniään nopeimmin. Ne kirkot, joissa yhä edelleen puhutaan armosta, iankaikkisesta elämästä ja sovituksesta näyttävät pitävän jäsenensä paremmin.

Vastaus ei ole siis ole ”järkiperäisessä kristinuskossa”, mutta ei se ole myöskään heittäytyminen gurujen maailmaan. Kirkko voi ja sen tulee tuoda nykyistä selkeämmin esiin kristinuskon ytimeen kuuluvia ajatuksia rukouksesta ja Pyhän Hengen läsnäolosta. Tarkoitan ihan perikristillisiä ajatuksia tyyliin: Jumala kuulee rukoukset. Voimme kertoa hänelle konkreettiset arjen huolemme. Vaikka luotamme luterilaisina kristittyinä vahvasti lääkäreihin ja katsomme, että Jumala toimii heidän inhimillisten taitojensa kautta, niin voimme myös rukoilla sairaiden puolesta. Voimme kristittyinä ajatella, että Jumala on viime kädessä aina parantaja, tapahtui se sitten lääkärin käden kautta tai selittämättömällä tavalla.

Myös hiljaisuuden liikkeessä ja hiljaisessa rukouksessa on paljon sellaista arkista voimaa, joka hoitaa suorittamisen ja kilpailun maailmassa rimpuilevaa ihmistä. Näen hiljaisuuden liikkeen voiman osana samaa kirkon vahvaa hengellisyyttä, mihin viittasin edellä sillä, että pidetään kiinni kirkon uskon tuonpuoleisesta sanomasta.

Edellä kuvaamani vahva hengellisyys kuuluu kristinuskon ydinsanomaan, mutta sitä kuulee saarnoissa liian vähän. Jos kirkko vielä näyttäytyy ihmisille enemmän instituutiona kuin yhteisönä, on kirkolla käsissään ongelma. Tämä ongelma voi olla yksi syy, minkä vuoksi monet etsivät henkikokemuksia kirkon ja sen jumalanpalveluselämän ulkopuolelta.

Kirkon vastauksen yhtäältä enkeliuskon kyllästämälle ja toisaalta sekularismin leimaamalle kulttuurillemme muotoilisin näin: Ollaan rohkeasti hengellisiä, mutta jalat maassa.

Seuraa kirjoittajaa Facebookissa ja Twitterissä