Länsimaiden henkinen tyhjiö: kuka sen täyttää?

Profiilikuva
Blogit Rajalla
Kirjoittaja on kirkkohallituksessa oppilaitosyhteistyön asiantuntija, joka innostuu herkästi keskustelusta ja haluaa pitää mielensä avoimena.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Länsimaihin on syntynyt uskontojen jättämä henkinen tyhjiö, näin väittää brittilehti Observerin kolumnisti Kenan Malik kirjoituksessaan. Uskontojen väistymistä julkisesta tilasta osoittavat monet indikaattorit, tuoreimpana St. Maryn yliopiston professorin Stephen Bullivantin tutkimus, jonka mukaan valtaosa läntisen Euroopan nuorisosta ei sitoudu mihinkään uskontoon. Malikin mukaan perinteisten uskontojen moraalinen auktoriteetti on myös kärsinyt niiden virallisen opetuksen etääntymisestä siitä, mitä ihmiset käytännössä ajattelevat. Tiukkaa sitoutumista oppiin tai perinteisiin moraalikäsityksiin edistävät suurten instituutioiden sijaan pienet ja usein tiukkarajaiset hengelliset yhteisöt.

Kenan Malikin mukaan tilanne on yhteiskunnan kannalta huolestuttava siksi, ettei hänen kuvailemaansa tyhjiötä täytä kukaan. Poliittisista, filosofisista tai yhteiskunnallisista ideologioista ei ole ollut ihmisiä yhdistäväksi voimaksi. Näyttää siltä, että ihmisen on valittava joko täysi individualismi tai kuuluminen johonkin pieneen oikeassa olijoiden joukkoon. Malik väittää, että tällainen kehitys rapauttaa yhteiskuntien sosiaalista koheesiota ja sillä voi olla tuhoisia seurauksia. Nähtävissä on jo nyt populististen liikkeiden ja johtajien tekemä ilmatilan valtaus ja vastakkainasettelujen lisääntyminen.

Tilanne ei ole aivan noin yksinkertainen. Ajatukset ja ideologiat, joihin ihmiset liittyvät, näyttävät nyt olevan nopeasti syntyviä ylikansallisia ja yhteiskuntarajat ylittäviä ilmiöitä. MeToo – kampanja lähti liikkeelle yksittäisestä häirintätapauksesta, mutta siitä on kasvanut globaali ilmiö tai jopa liike, joka ravistelee monia yhteiskunnan aloja eri puolilla maailmaa. Yhdysvalloissa kouluampumisesta selvinneiden nuorten aloittama kampanja aserajoitusten puolesta on laajentunut keskusteluksi politiikan ja vallan rakenteista. Toreilla ja kaduilla tapahtuvat pienet henkäykset muuttuvat puhureiksi, jotka puhaltavat myös vallan torneissa.

Uskontojen näkökulmasta tilanne on moniulotteisempi.  Suurten kristillisten kirkkojen paikka länsimaissa on toki muutoksessa ja ne joutuvat perusteellisesti miettimään rakenteitaan ja paikkaansa yhteiskunnassa. Ja toimintaansa erityisesti nuorten ihmisten suhteen. Kristinusko on kuitenkin löytänyt tehtävänsä useimmiten aivan jostakin muualta kuin vallan ytimestä tai yhteiskunnan keskiöstä. Marginaalit ja näkymättömät ihmisryhmät ovat niitä, joiden ääntä kirkon on kuunneltava, kuten Jyri Komulainen nasevasti kirjoittaa. Vastakkainasettelun lisääntyessä ja äänekkäiden vallan kasvaessa on löydettävä keinoja tuoda esiin hiljaisten ääniä ja kertomuksia.  Yhteiskunnalliset ja yhteisölliset muutokset alkavat marginaalista. Samalla on tärkeää, että uskontojen edustajat käyvät keskinäistä vuoropuhelua ja ottavat tarvittaessa yhdessä kantaa.

Kristillinen uskon ydin, sen sydän, on aina ollut jotakin sellaista, joka ei ole rationaalisesti selitettävissä. Se on mysteeri, salaisuus. Silti se on jotakin sellaista, joka tulee todelliseksi ihmisten oikeassa elämässä. Se tuo ihmisiä yhteen ja muodostaa yhteisöjä. Muuttaessaan ihmistä, se muuttaa todellisuutta. Emme ole tuomittuja kulkemaan ihmisinä tai ihmiskuntana vääjäämättömästi johonkin tiettyyn suuntaan tai ajamaan päin seinää. Suuntaamme eivät määrittele talouden tai yhteiskunnan lainalaisuudet, suurvaltapolitiikka, teknologian kehitys tai mikään muu ulkoinen asia. Radikaalin muutoksen mahdollisuus on olemassa ja sen muutoksen tapahtumapaikka on meidän sydämemme.