Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Mihin paikkoihin naisilta on pääsy kielletty?

Riitta Kuusi
Blogit Rajalla 11.12.2017 16:08

En tiedä, olenko feministi tai tarvitaanko Suomessa feminismiä? Tunnistan elämästäni tilanteita, jolloin olen vahvasti tiedostanut olevani nainen enkä mies. Olen ihmetellyt, miksi miehillä ja naisilla on erilaiset säännöt. Olen pitänyt luonnollisena sitä, että voin käydä koulua, opiskella yliopistossa ja hankkia ammatin. Työssä käyminen on ollut itsestään selvää. Olen tehnyt itsenäisesti elämäni suuret ratkaisut ja päätökset.

Mutta… Muistan, kuinka ortodoksipappi kutsui miespuoliset kollegat tutustumaan ikonostaasin taakse kirkkonsa alttarialueeseen. Me naiset jäimme hämmentyneinä seisomaan kirkkosalin puolelle. Muistan, kuinka miespuoliset kollegat saivat kohteliasta palvelua Roomassa, kun menimme yhdessä ostamaan papin paitoja. Kun tuli minun vuoroni, myyjän hymy hyytyi. Hän heitti pyytämäni paidan eteeni ja pakeni paikalta heti rahat saatuaan. Muistan, kuinka miespuolinen seurakuntalainen odotti alttarille polvistumista, kunnes miespuolinen kollega oli kohdalla ja ojensi hänelle ehtoollisen. – Näissä tilanteissa ei ole tuntunut mukavalta olla nainen.

Entäpä yhteiskunnan puolella aikaisemmassa ammatissani opettajana. Olin ollut vuosia työssä samassa koulussa ja ajatellut, että opettajan ammatti on tasa-arvoinen, tasapalkkainen ja samalla tavalla arvostettu oli sitten kyse miehistä tai naisista. Sitten minulle selvisi, että miespuolisilla kollegoilla on ’urheilukerho’, joka pitää saunailtoja kaupungintalon saunaosastolla. Sovimme naispuolisten kollegojen kanssa, että mekin voisimme pitää saunaillan. Niinpä soitin kaupungintalolle ja kysyin asiaa. Tavoittamani virkaMIES kielsi ensin koko asian. Kaupungintalon saunaosastoa ei anneta ’ulkopuolisille’. Kaupungintyöntekijöinä me (nais)opettajat olimme ulkopuolisia! Kun sanoin suoraan, että miespuoliset kollegat tapaavat käydä saunomassa kaupungintalolla, sain kakistelevan lupauksen selvittää asiaa. Parin päivän kuluttua tuli vastaus: ”Saatte tämän kerran järjestää saunaillan, mutta tarjoilut joudutte hoitamaan itse!”

Sekä lapsuuden- että aikuisuudenperheissäni on joissakin asioissa selvä työnjako. Miehet huoltavat polkupyörät ja traktorit ja voitelevat sukset! Naiset synnyttävät ja imettävät lapset. Muuten töihin tarttuu se, joka on paikalla ja jolla on aikaa. Isäni, joka oli syntynyt 1904, rikkoi miehen ja naisen perinteisiä rooleja laittamalla ruokaa, lypsämällä lehmiä ja hoitamalla kotipihan koristeistutuksia. Poikani laittaa tyttärilleen juhlakampaukset koulun ja päiväkodin itsenäisyyspäiväjuhlaan. Mieheni leipoo marjapiirakoita. Minä olen työssä toisella paikkakunnalla kuin missä mieheni ja kotini ovat. Eräs pitkäaikainen tuttavamme kysyikin mieheltäni: ”Vieläkö te olette naimisissa?” Eihän naisen sovi jättää työn takia perhettään oman onnensa nojaan!

Yksi hämmentävimpiä tilanteita elämässäni on ollut päivällinen herraklubilla Lontoossa. Toimin runsaan kymmenen vuotta kansainvälisen ekumeenisen järjestön hallituksessa. Pidimme kokousta Anglikaanisen kirkon talossa. Isäntämme esimies oli herraklubin jäsen, ja hän tarjosi meille päivällisen klubillaan. Ruotsalaisen kollegan kanssa tsekkasimme kiireesti, löytyykö repuistamme asiallista hametta, farkut eivät tuntuneet tilanteeseen sopivilta.

Vähän vaisuina vaatimattomissa asuissamme seisoimme kunnioitusta herättävän herraklubin ovella illan hämärtyessä. Kun ovi aukeni, edessämme oli leveät portaat, joiden yläpäässä meille esiteltiin vieraskirja: Sir Winston Churchill oli varmaan nimekkäin klubin jäsenistä. Kirjastossa aperitiivit tarjoillut hovimestari oli kuin suoraan Dickensin romaanista kiskaistu: pieni, äänetön, näkymätön ja aina oikeaan aikaan paikalla. Päivällisellä oli klubin jäsenten perheenjäseniä ja ehkä joitakin muitakin vieraita. Naisia oli vain kourallinen tweed-hameissaan ja pastillinsävyisissä twin-seteissään. Ymmärsin, että päivällinen oli ainoa tilaisuus, johon naispuolisia vieraita kutsuttiin. – Herrakerhot ovat voimissaan tämän päivän Suomessakin!

Pappeus ei ole minulle tasa-arvoon tai feminismiin liittyvä asia. Se oli itsestäänselvyys siinä vaiheessa, kun päätin lähteä opiskelemaan teologiaa. Itsestäänselvyyden toteutuminen kesti reilut kaksikymmentä vuotta, vasta sitten kirkkoni tunnusti ja tunnisti kutsumukseni. Edelleen kirkossamme on miespuolisia kollegoja, jotka kyseenalaistavat tämän.

Virallisesti meillä 100-vuotiaassa Suomessa on tasa-arvo. Samaan aikaan #memyös -kampanja nostaa esille yhä uusia kokemuksia.

Riitta Kuusi

Olen neljän - tai seitsemän - lapsen mummi. Ihmisten moninaisuus kiinnostaa minua. Teen töitä ihmisten osallisuuden lisäämiseksi kirkossa. Tarvittaessa nousen barrikadeille, jos ihminen tai luonto ovat vaarassa.

Keskustelu