Kirkko, seksi ja (väki)valta
Ikiaikaiset padot harvemmin murtuvat kertarysäyksellä. Seksuaalista väkivaltaa ympäröivään vaikenemisen muuriin on kuitenkin viime viikkoina syntynyt ympäri maailmaa useampikin halkeama. #metoo -kampanja on nostanut seksuaalisen ahdistelun ja väärinkäytökset esiin aivan uudenlaisella tavalla. Kun riittävän moni väärinkäytös on saanut julkisuutta, niitä ei enää voi kuitata yksittäistapauksina.
Kirkoissa seksuaalisen häirinnän ja väkivallan ympärillä on vallinnut sitkeä hiljaisuus. Seksuaalisista väärinkäytöksistä on puhuttu vain pakon edessä – silloin kun uhrit itse ovat astuneet julkisuuteen – ja silloinkin asia on usein yritetty painaa villaisella.
Ruotsin kirkko on ryhtynyt konkreettisiin toimenpiteisiin seksuaalisen väkivallan tunnistamiseksi ja poistamiseksi. Näkyvyyttä on saatu #vardeljus-kampanjalla. Suomessa Porvoon hiippakunta on ensimmäisenä on ryhtynyt konkreettisiin toimenpiteisiin seksuaalisten väärinkäytösten ehkäisemiseksi – jo ennen #metoo-kampanjaa.
Ruotsin kirkko ja Porvoon hiippakunta ovat ryhtyneet toimeen, koska ne pitäneet tärkeänä osallistua kansainväliseen kirkkojen toimintaan naisiin kohdistuvan ja sukupuoleen perustuvan väkivallan poistamiseksi. Kansainväliset kirkkojärjestöt ovat esimerkiksi jo vuosien ajan liittyneet YK:n naisjärjestön naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen kampanjaan #16days, joka toteutetaan 25.11.–10.12. Kampanjan tämänvuotinen uskontojen välinen teema on ”Jumalan silmissä kallisarvoinen”.
Kyse ei ole siitä, etteikö seksuaalisesta väkivallasta tiedettäisi. Kampanjat eivät ole ainoa ratkaisu, mutta ne luovat painetta ja tahtoa ryhtyä konkreettisiin toimenpiteisiin, jotta seksuaalinen väkivalta saataisiin poistettua sekä kirkosta että maailmasta.
Ruotsin kirkon kampanja on myös vastaus Luterilaisen maailmanliiton (LML) toukokuisen yleiskokouksen seksuaalista väkivaltaa koskevaan julkilausumaan. Siinä kehotetaan kirkkoja ”kiinnittämään huomiota seksuaalikasvatukseen sekä seksuaalisen väkivallan, mukaanlukien lähisuhdeväkivallan, raiskausten, sukupuoliyhteyteen pakottamisen ja seksuaalisen häirinnän, poistamiseen kirkoistamme”. Länsinaapurissa on jo viimeisen parinkymmenen vuoden ajan noudatettu LML:n linjauksia ja tehty työtä seksuaalisen hyväksikäytön ehkäisemiseksi kirkossa. Tänä aikana siellä, ja monessa muussa LML:n 145 jäsenkirkosta, on nimetty muun muassa joka hiippakuntaan kaksi yhdyshenkilöä – nainen ja mies – jotka on koulutettu kohtaamaan ja tukemaan seksuaalisen hyväksikäytön uhreja.
Myös Suomen evankelisluterilainen kirkko on LML:n jäsenkirkkona ollut mukana hyväksymässä useita maailmanjärjestön aloitteita ja linjauksia sukupuoleen perustuvan syrjinnän ja väkivallan poistamiseksi. Niiden soveltamista sen omaan toimintaan ei kuitenkaan ole pidetty tärkeänä. Yhtenä syynä tähän on ollut se, että kirkossa ei enää sitten 1990-luvun ole ollut tahoa, jonka vastuulle nämä asiat olisivat selkeästi kuuluneet.
Seksuaalinen väkivalta on vallan väärinkäyttöä. Seksuaalista väkivaltaa on ikiajoista lähtien käytetty toisen ihmisen alistamiseen sekä yksilöiden että yhteisöjen tasolla.
Seksuaalista väkivaltaa käytetään tänäkin päivänä tietoisesti sodankäynnin muotona, joka alistaa yksilöitä, hajottaa yhteisöjä ja ulottaa sodan seuraukset myös seuravaan sukupolveen. Tästä huolimatta kansaivälinen yhteisö on ollut haluton julistamaan järjestelmällistä raiskausten ja seksuaalisen väkivallan käyttöä sotarikokseksi.
Rauhan aikana seksuaalista häirintää ja väkivaltaa käytetään vallan välineenä, joka ammentaa voimansa vaikenemisesta ja häpeästä.
Vaikeneminen on tuttua Suomessakin. Suomen evankelisluterilainen kirkko ei ole seksuaalisesta häirinnästä vapaa vyöhyke, mutta sen tulisi kuitenkin pyrkiä sellaiseksi. Tähän tarvitaan konkreettisia toimenpiteitä. Ennen kaikkea tarvitaan asennemuutosta.
Adventtiviikonloppuna julkaistiin vapaaehtoisvoimin käynnistetty aloite #Totuusvapauttaa #Sanningenbefriar #Duohtavuohtadahkáfriidjan. Sen allekirjoittajat ovat pääasiassa luterilaisen kirkon jäseniä ja työntekijöitä, mutta ryhmä on avoin myös muiden kirkkojen jäsenille. Aloitteen tavoitteen on edesauttaa seksuaalisen väkivallan tunnistamista ja poistamista kirkossa. Tähän tarvitaan muun muassa seksuaalisen häirinnän ja hyväksikäytön kohdanneiden tarinoiden kuulemista, niiden todesta ottamista, työntekijöiden kouluttamista ja vastuuttamista, resurssien kohdentamista (kyllä, jopa vähenevien resurssien aikana) ja seksuaalista häirintää ehkäisevien toimintatapojen käyttöönottoa. Tavoitteena on myös saada konkreettista tukea seksuaalisen härinnän uhreille niin, että heitä autetaan sijoittamaan syyllisyys oikein: syyllinen ei ole häiritty, vaan häiritsijä.
Tarinoiden kerääminen on tärkeää, jotta uhrien ääni tulee kuulluksi. Kirkolta täytyy löytyä viisautta ja uskallusta pitää näitä kokemuksia riittävän vahvana näyttönä sen sisällä vallitsevasta todellisuudesta. Tässä vaiheessa ei enää ole tarvetta perustaa työryhmiä selvittämään, tapahtuuko kirkossa seksuaalista häirintää. Sitä tapahtuu. Nyt täytyy selvittää sen laajuus. On löydettävä yhdessä keinot seksuaalisen häirinnän ja väkivallan tunnustamiseksi, tunnistamiseksi ja ehkäisemiseksi.