Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Satavuotias Suomi on moniuskontoinen tasavalta

Jyri Komulainen
Blogit Rajalla 4.12.2017 18:14

Onko luterilainen Suomi tullut tiensä päätökseen? Ainakin itse olin mukana sellaista vihjailemassa viime vuosikymmenellä. Olin mukana silloin toimittamassa ja kirjoittamassa kirjaa, jolla oli pessimistiseltä kalskahtava otsikko: Luterilaisen Suomen loppu? (Edita, 2009). Otsikossa oli huomionarvoisesti kysymysmerkki.

Miltä tilanne näyttää näin muutama vuosi myöhemmin? Onko kysymysmerkille enää tarvetta?

Ilmeistä on, että luterilaisuudella ei ole minkään valtakunnan katsomuksellista monopolia Suomessa. Jopa oma kalenterini viime viikon osalta kertoo kuvaavasti tästä:

  • Maanantaina istuin koko iltapäivän uskontojen kohtaamisen toimikunnassa, joka on uusi mutta tuiki tarpeellinen toimielin kirkon hallinnossa. Piispainkokous nimesi sen vuosi sitten seuraamaan ja edistämään uskontojen kohtaamista.
  • Torstaina osallistuin USKOT-foorumin järjestämään kutsuseminaariin, johon kokoontui kristittyjä, muslimeita, juutalaisia, mormoneja, bahai-uskoisia, buddhalaisia ja hinduja. ”Uskontojen yhteistyö Suomessa – USKOT-foorumi ry” perustettiin 2011 uskontojen yhteistyöelimeksi. Yksi perustajajäsenistä oli Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Tällä hetkellä foorumi tuo yhteen ns. Aabrahamin uskonnot eli juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin, mutta keskeinen tulevaisuuden kysymys on laajeneminen muihin uskontoperinteisiin.
  • Perjantai-iltana suuntasin tutkimusmielessä Arena Center Myllypuroon, jossa oli Äiti Amman tilaisuus. Eteläintialainen Amma eli Sri Amritanandamayi on hindulainen guru, joka ottaa palvojansa vastaan halaamalla. Kyseessä ei ole mikään jaksuhali, vaan kaikki tapahtuu vahvassa hindulaisessa ritualistisessa kontekstissa. Amman ympärille on Suomessakin muodostunut yhteisö, jonka uushindulainen sanoma leikkaa sujuvasti halki uskonnollisen kentän: varsinaista tilastodataa ei ole kerätty, mutta moni Amman darshnaniin osallistuvista kuuluu epäilemättä luterilaiseen kirkkoon.

Vaikka mennyt viikko oli poikkeuksellinen, kalenterini läpi kulkee helminauhana tematiikka, joka liittyy uskontojen kohtaamiseen. Luterilaisena teologina saan olla mukana sellaisilla rajapinnoilla, jollaisia omasta sukupuustani löytyvät kaksi pappia tuskin osasivat kuvitella vuonna 1917 – he hoitivat itsenäistymisen aikana virkaansa kovin erilaisessa maailmassa. Erityisesti Äiti Amman tilaisuus alleviivaa siitä, että uskontojen kohtaaminen ei tapahdu vain kirkon ”ulkopuolella”, vaan kirkon jäsenistössä itsessään elää monia erilaisia uskonnollisia ajatustapoja ja elämänmuotoja.

**

Samaan aikaan kun on syytä korostaa uskonnollisen kentän radikaalia muutosta pakkoluterilaisesta Suomesta jälkiluterilaiseen, pluralistiseen Suomeen, tulee huomata kaksi suorasukaisen arvion kannalta poikkipuolista asiaa. Kysymysmerkillä on siksi paikkansa, jos puhutaan luterilaisen Suomen lopusta.

Ensinnäkin Suomi ei satavuotisen itsenäisyytensä aikana ole ollut vain luterilainen, vaikka suomalaiskansallinen projekti ammensikin inspiraatiota suomalaisesta luterilaisuudesta.

Havahduin tähän uudella intensiteetillä, kun osallistuin alkuvuonna Monien uskontojen ja katsomusten Suomi -kirjan (2017) julkaisuseminaariin. Pohjoismaiset luennoitsijat kiinnittivät huomiota siihen, miten Suomi eroaa naapureistaan. Odotin, että pohjoismaiset vieraat puhuisivat huomattavasti monikulttuurisemmasta kontekstista käsin – mutta ei, viesti olikin se, että Suomella on hämmästyttävän pitkä moniuskontoisuuden historia verrattuna läntisiin naapureihinsa.

Suomessa on asunut juutalaisia ja tataarimuslimeja jo Venäjän vallan ajasta asti. Nämä vähemmistöt keskittyivät isoihin kaupunkeihin – Helsinkiin, Turkuun ja Viipuriin –, mutta heidän pitkän historiansa voi nähdä merkittävänä ankkurina monikulttuuriselle ja -uskontoiselle Suomelle. Sama pätee maassamme vähemmistönä vaikuttaneisiin kristillisiin kirkkokuntiin, joista ortodoksisuus tuli saamaan toisen kansankirkon aseman.

Suomi oli siis jo itsenäistyessään muutakin kuin luterilainen Suomi, joten sata vuotta eivät ole sittenkään tuoneet mitään periaatteellisesti uutta!

Toinen huomionarvoinen seikka on, että pluralistinen Suomi on valtakulttuuriltaan ja ennen kaikkea eetokseltaan yhä yllättävänkin luterilainen. Kirkon Tutkimuskeskus julkaisi vuosi sitten tärkeän ja uraauurtavan tutkimusraportin Osallistuva luterilaisuus, Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012–2015: Tutkimus kirkosta ja suomalaisista (2016). Sen keskeinen tulos oli, että luterilaisuus vaikuttaa suomalaisen yhteiskunnan syvärakenteessa – siinä eetoksessa, miten keskimäärin kansalaiset hahmottavat maailmaa ja suhtautuvat yhteiskuntaan.  

**

Suomi on siis sanan kahdessa merkityksessä ”jälkiluterilainen”.

On yhtäältä ilmeistä, että Suomi ei enää ole luterilainen, kuten joskus pääsääntönä oli, vaan elämme luterilaisen Suomen jälkeistä aikaa. Toisaalta voidaan laittaa paino yhdyssanan jälkimmäiselle osalle ja todeta, että luterilaisuus on jättänyt pysyvän jäljen Suomeen. Tilastollisestikin katsoen pluralistinen Suomi on moniuskontoinen varsin vahvalla luterilaisella virityksellä, kun yhä noin 70 % kansalaisista kuuluu luterilaiseen kirkkoon.

Kun vietetään Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden juhlaa (osuvasti heti reformaation 500-vuotismerkkivuoden jälkeen ja samana vuonna kuin Suomen Ekumeenisen Neuvoston 100-vuotisjuhla), olennaista on pohtia, mitä moniuskontoisuus merkitsee Suomelle ja miten Suomessa ”hallinnoidaan” uskontojen moninaisuutta.

Tällöin on tärkeä huomata, että meillä on jo hyvä lähtökohdat pluralistisen Suomen rakentamiseksi – vahva positiivinen uskonnonvapaus, jonka yksi kulmakivi on mahdollisuus oman uskonnon opetukseen kouluissa. Merkittävää on sekin, että enemmistöasemassa oleva Suomen evankelis-luterilainen kirkko ymmärtää hyvin ekumenian sekä uskontodialogin merkityksen.

Toivoa vain sopii, että kansalaiskeskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa sekä ruohonjuuritason toimintakulttuurissa ymmärretään, että uskonnolliset traditiot (monikossa) voivat antaa myönteisen panoksen demokraattisen yhteiskunnan eetokseen. Siksi Suomen itsenäisyyden toisella vuosisadalla saavat entistäkin kirkkaammin kaikua uudet laulut Suvivirren ja Enkeli taivaan rinnalla ja kalenteria rytmittää kristillisten pyhien lisäksi uudet juhlat Id al-Fitristä Diwaliin.

Luterilainen Suomi perinteisessä mielessä on jäänyt historiaan, mutta se myönteinen merkitys, joka luterilaisuudella parhaimmillaan oli Suomen rakentamisessa, voi saada jatkokertomuksen uskontojen ja kirkkojen yhteistoiminnassa. Kristittyjä motivoi tähän sanat juutalaisillekin pyhistä heprealaisista kirjoituksista: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” (Jer. 29:7)

Hyvää syntymäpäivää, luterilaisuudesta värittynyt monien uskontojen Suomi!

Jyri Komulainen

Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.

Keskustelu