Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Suomi on luterilainen

Jukka Keskitalo
Blogit Rajalla 22.8.2017 09:00

”Itse asiassa koko Suomi on rakenteeltaan kertomus”, väittää tietokirjailija Juha Kuisma (HS 15.8.2017). Näinhän se on. Yhteisö rakentuu menneisyydelle, jonka merkittäviä tapahtumia kerrotaan sukupolvelta toiselle ja josta merkittäviä henkilöitä nostetaan esikuviksi – hyviksi ja varoituksiksi – tulevaisuuden varalle. Näin kutoutuu kertomus.

Juha Kuisma kritisoi suomalaista kertomusta siitä, että kerronnassa painottuvat yhdessä koetut vaikeudet, esimerkiksi sodat, myönteisten sijaan. Hän haastaa kertomaan maamme menestyksestä.

Myös toimittaja Juhani Seppänen on TV-sarjoissaan pohtinut suomalaisuutta: Suomi on ruotsalainen, Suomi on venäläinen ja Suomi on suomalainen, hän väittää ja avaa hienosti kansakuntamme monikulttuurista pohjaa.

Suomi on siis vuosisatojen ajan ollut myös kansainvälinen. Vaikutteita on haettu muualta Euroopasta jo reformaation aikaan myöhäiskeskiajalla. Tataarimuslimeja Suomessa on elänyt hyvin yhteiskuntaan integroituneina yli 100 vuoden ajan. Suomen pieni juutalaisyhteisö on tuonut merkittävän lisän maamme kertomukseen.

Jotain oleellista puuttuu kuitenkin suomalaisuudesta, jos se hahmotetaan vain vaikkapa ruotsalaiseksi ja venäläiseksi. Haluan nostaa kuvaan mukaan myös kirkon ja uskonnon. Väitän, että Suomi on luterilainen.

Monikulttuuriseksi ja –uskontoiseksi muuttuva Suomi on juuriltaan hyvin luterilainen, reformaation lapsi. Pienellä pinnan raaputuksella tämä tulee hyvin näkyviin.

On tunnettua ja testeissäkin havaittu, että suomalaiset kirjastoineen ovat lukutaitoista ja –intoista kansaa. Kirkko loi kirjakielen ja toi lukutaidon kaiken kansan ulottuville. ”Luterilaisesta lukkarinkoulusta” lukuharjoituksineen johtaakin pitkä linja Suomen hyviin Pisa-tuloksiin, vaikkei sitä ehkä nykyään tunnistetakaan.

Väitän, että myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion juuret ovat luterilaisessa eetoksessa. Pohjois-Saksan luterilaisten kaupunkien köyhäinkassat olivat varhainen sosiaaliturvan muoto. Luterilaisten reformaattorien myötä nämä ajatukset kantautuivat meillekin.

Luterilainen kirkko on ollut muutoinkin tieraivaaja sosiaaliturvassa laajan diakoniatyönsä kautta. Diakonisesti orientoitunut luterilainen kirkko on nostanut sivuun jääneitä ryhmiä, esimerkiksi kehitysvammaiset, esiin tarjoamalla heille hoivaa. Monista kirkon aloittamista sosiaalisista tehtävistä on myöhemmin tullut yhteiskunnan tehtäviä.

Meitä suomalaisia pidetään työteliäänä kansana. Väitän, että tämän takana on luterilainen työn etiikka. Kaikenlainen työ nähdään sen mukaan kutsumuksena. Luterilainen työn etiikka eroaa merkittävästi Max Weberin kuvaamasta hieman ilottomasta kalvinistisesta työn etiikasta, jota usein populaarijulkisuudessa markkinoidaan muka luterilaisena.

Se, että Suomi on luterilainen näkyy myös elämänkaaren taitekohdissa. Monet siirtymäriittimme ovat taustaltaan uskonnollisia ja limittyneinä kirkon elämään. Lapsien syntyminen yhteisöön on noteerattu kasteella, nuoren aikuistuminen konfirmaatiolla, avioliiton solmiminen kirkollisella vihkimisellä ja elämän päättyminen hautaan siunaamisella.

Luterilaisuus on niin monin tavoin läsnä kulttuurissamme ja elämäntavassamme, että sitä ei useinkaan arjen keskellä huomata. Se näkyy syväjuonteina lainsäädännössä ja arvostuksissamme. Onpa sanottu, että Suomessa jopa ateisti on ”luterilainen ateisti”.

Yhteisöllinen kansallinen kertomuksemme sisältää siis erottamattomana osana luterilaisuuden. Onkin hieno yhteensattuma, että Suomi juhlii 100-vuotista itsenäisyyttä ja kirkot viettävät reformaation 500-vuotis merkkivuotta samana vuonna.

Yhteinen kertomus kannattaa kertoa niin täytenä ja rohkeasti kuin mahdollista. Se tarjoaa yksilöille mahdollisuuden liittyä yhteisöön ja olla osa suurempaa kertomusta. Tuosta kertomuksesta voimme ammentaa rakennuspuita identiteetillemme. Hyvällä identiteetillä voi rohkeasti kohdata erilaisuutta ja suuntautua tulevaan.

Seuraa kirjoittajaa Facebookissa ja Twitterissä.

Jukka Keskitalo

Kirjoittaja on kansliapäällikkö, joka pohtii uskontoa ja kirkkoa julkisessa tilassa.

Keskustelu