Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Koti, uskonto ja isänmaa eivät ole perinteisiä arvoja

Jyri Komulainen
Blogit Rajalla 21.3.2017 15:39

Aamun Helsingin Sanomissa oli kaavio, jossa lukija voi erilaisin valinnoin muodostaa reitin itselleen sopivaan puolueeseen kuntavaaleissa. Olisin epätietoisena äänestäjänä tehnyt sen, mutta ensimmäinen valinta muodostui ylitsepääsemättömäksi etenemisen esteeksi. Siinä nimittäin kysyttiin kantaa väitteeseen: ”Perinteiset arvot – kuten koti, uskonto ja isänmaa – muodostavat hyvän arvopohjan politiikalle.”

Tuohon kysymykseen en nyt vain voi kristittynä vastata. En ainakaan myöntävästi.

Mitä kotiin tulee, helppo on havaita, että minun Herrani ja Mestarini ei perinteisiä perhearvoja juuri kannattanut: ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä. Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle.” (Matt. 10: 34–37)

Institutionaalisen uskonnon suhteen Jeesus näyttäisi olleen vieläkin kriittisempi. Kannattaa lukea vaikkapa Matteuksen evankeliumin 23 luku, jossa tuomitaan armottomin sanoin fariseusten ja kirjanoppineiden tekopyhyys. (Se on muuten teksti, jota kirjanoppineena teologina ja kirkon keskushallinnon virkamiehenä on erityisen vaikea lukea.) Muutenkin Jeesuksen radikaali toiminta piirtyy sellaiseksi, että vanha protestanttinen iskulause tuntuu osuvan ironiassaan oikeaan: ”Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa ja tuloksena oli kirkko”.

Entäpä sitten isänmaa?

Se onkin hieman monimutkaisempi kysymys. Nopeasti silmäillen Uusi testamentti jatkaa heprealaista valitun kansan ideaa, johon on liittynyt ajatus luvatusta maasta. Tästä perinnöstä käsin on (liian usein) ollut helppo rakentaa ”kristillistä isänmaallisuutta”. Mutta kun tarkemmin luetaan, Uusi testamentti paljastuu ylikansalliseksi ja Ilmestyskirjassa jopa ankaran valtiokriittiseksi. Kansallisuus ja etnisyys sivuutetaan yhdentekevinä esimerkiksi apostoli Paavalin tunnetuissa sanoissa: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi”. (Gal. 3:28)

Ei ihme, että varhaiset kristityt saattoivat ajatella, että kristitty on kotonaan kaikkialla eikä missään!

**

Vastaanko siis kielteisesti lehden kysymykseen?

Ehkäpä, mutta sitten huomaankin, että lapsi on vaarassa taas kerran mennä pesuveden mukana.

Kun tarkemmin ajattelen, kotihan viittaa vain siihen tosiasiaan, että me kuulumme aina johonkin läheisten ihmisten verkostoon. (Ehkä ainoana poikkeuksena erakko, joka hänkin saattaa kaivata jossain psykologisen panssarinsa takana kotia.) Millainen tämä kaikista läheisimpien ihmissuhteiden verkosto – siis koti – on, siihen on varmasti monia malleja. Ei ehkä ole mitään idealisoitua ydinperhettä, mutta kotia me ihmiset tarvitsemme. Sitä alleviivaa sekin, että yhteiskuntamme suuriin sosiaalisiin ongelmiin kuuluvat yksinäisyys ja kodittomuus.

Jos katsotaan uskonnollisia traditioita, niiden ytimessä voi nähdä vapautuksellisen peruskokemuksen, joka helposti peittyy isien perinnäissääntöjen varjelemisen ja puhtaan vallantavoittelun alle. Esimerkiksi Israelin uskonto palautuu exodukseen, jossa Jumala johdatti kansansa pois Egyptistä. Fariseukset ja kirjanoppineet olivat vain peittäneet selityksillään ja säädöstulkinnoillaan tämän kokemuksen muiston. Tätä Jeesus uskontokritiikissään arvosteli, ei itse traditiota. Uskontoa tosiaankin taidetaan tarvita politiikassa, jossa siinäkin tekopyhyys helposti ottaa vallan.

Ja onpa jopa isänmaa pelastettavissa! Oma kotiseutu saa olla tärkeä, kunhan sitä ei tulkita nationalistisesti siten, että omaa ryhmää aletaan idealisoida ja korottaa muiden yli. Tätä alleviivaa hienosti Aamoksen kirjan liian vähälle huomiolle jäänyt kohta (9:7), jossa sanotaan: ”Oletteko te israelilaiset minulle sen kummempia kuin nubialaiset?, kuuluu Herran sana. Enkö minä tuonut Israelin Egyptistä niin kuin toin filistealaiset Kaftorista ja syyrialaiset Kiristä?” Maantieteelliset paikannimet ovat ehkä nykylukijalle outoja, mutta viesti on selvä: Israel ei voi omia Jumalan johdatusta, sillä Jumala pitää huolen myös muistakin kansoista.

Lue myös

Uskonnot kuuluvat politiikkaan!

**

En siis vieläkään tiedä, minkä syöttäisin lähtöarvoksi tuohon puolueen valinnassa auttavaan kaavioon. Testi jäi siksi tekemättä, etenkin kun en voi luottaa päätyväni sen avulla sellaiseen valintaan, joka edustaisi vastaavaa dynaamista tulkintaa kolmesta latautuneesta käsitteestä kuin itse yritän mielessäni hahmotella.

On yhtäältä ilmeistä, että slogan ”koti, uskonto ja isänmaa” kuuluu menneisyyteen, eikä ainakaan kristillinen perintö voi tukea sen nostamista keskeiseksi arvoksi – ainakaan ahtaasti tulkiten.

Toisaalta suopealla hermeneutiikalla vanhan perinnön voi kun voikin siirtää tähän päivään, jolloin koti paljastuu monimuotoiseksi, uskonto radikaalisti vapautukselliseksi ja isänmaa vieraanvaraiseksi. Uudessa luennassa koti, uskonto ja isänmaa voidaankin nähdä radikaaleina ja jopa universaaleina periaatteina, jotka kaatavat perinteiset, oman viiteryhmän puhtautta vaalivat arvot aivan kuin Jeesus kaatoi rahanvaihtajien pöydät… Ehkä tarvitsemmekin kotia, uskontoa ja isänmaata inspiroimaan ihmislähtöistä ja inklusiivista politiikkaa?

Lue myös

Uskonnot kuuluvat politiikkaan!

Jyri Komulainen

Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt