Missiologia vie kirkon vaaravyöhykkeelle
Kirkossa on noussut keskustelun kohteeksi sellainen teologinen oppiaine, jota Suomessa ei opeteta erityisesti missään. Kyseessä on missiologia, jonka voisi perinteisesti määritellä ”lähetystieteeksi”.
Missiologiaa opetettiin kirkon lahjoitusvaroilla viime kesään saakka Helsingin yliopistossa, mutta rahat on kohdennettu sittemmin kaupunkiteologiaan. Ratkaisu herätti pienimuotoista debattia.
Nyt kysymys missiologiasta pyörii (taas) kirkon byrokratian rattaissa. Syynä on kirkolliskokousaloite, jonka mukaan jokaiselta papilta ja nuorisotyönohjaajalta tulisi tulevaisuudessa edellyttää missiologisia perustietoja. Viime viikolla kirkolliskokous päätti lähettää asian tiedoksi piispainkokoukselle ja kirkkohallitukselle.
Aloite sai kirkolliskokouksessa sinänsä myönteisen vastaanoton. Hyvä niin. Keskustelu kuitenkin osoitti, että missiologialla tarkoitetaan varsin erilaisia asioita.
Sanan pohjalla on latinan sana missio, joka tarkoittaa yksinkertaisesti ”lähettämistä”. Kyse on tutusta sanasta, joka on kotiutunut suomeen – ennen muuta osana konsulttikieltä kuvaamaan yrityksen toiminta-ajatusta. Ehkäpä missiologian voisi ymmärtää tutkivan kirkon toiminta-ajatusta? Ja Raamattua tutkittaessa tämä osoittautuu dynaamiseksi: Jeesuksen seuraajat ovat lähetettyjä maailmaan (Lk. 9:1–6; Jh. 17:18).
Monimerkityksellisyyttä vakavampi ongelma taitaa olla, että terminä ”missiologia” assosioituu pettävästi menneeseen maailmaan – kristikunnan ekspansioon ja länsimaiseen kolonialismiin. Jos vieläpä puhutaan ”lähetystieteestä”, liikutaan mielikuvien tasolla samassa semanttisessa parvessa sellaisten sanojen kanssa kuin ”kristikunta”, ”siirtomaa” tai ”alkuasukas”. Valkoisen miehen taakkaa on silloin vaikea väistää.
Tämä on valitettavaa, koska kolonialismin sijasta missiologian teemat ovat korostuneen jälkikolonialistisia. Missiologiseen tietoisuuteen kuuluu olennaisena momenttina Eurooppa-keskeisyyden hylkääminen ja itsekriittinen elementti: elämmehän nykyään maapallolla, jossa suurin osa kristityistä asuu siellä, mitä on vaihtelevasti kutsuttu kolmanneksi maailmaksi, globaaliksi eteläksi tai enemmistömaailmaksi!
On syytä osoittaa menneiden polvien missiologeille kunniaa ja muistaa heidän pohdintansa edistäneen aikanaan radikaaleja ideoita, joita nykypäivänä pidämme itsestään selvinä. Esimerkiksi ekumeenisen liikkeen synty 1900-luvun alkupuolella kytkeytyi lähetyskenttien kokemuksiin ja siellä syntyneisiin uusiin ajatuksiin.
Myös uskontodialogi alkoi hahmottua, kun ennakkoluulottomat teologit perehtyivät kaukomailla paikallisiin uskonnollisiin traditioihin ja näkivät niiden arvon. Esimerkiksi sopii vaikkapa J.N. Farquharin The Crown of Hinduism (1913), joka otti vakavasti hindulaisuuden ja näki tämän metafyysisten kysymysten taipuvan kohti Kristusta.
Vielä radikaalimpi oli niiden paikallisten kristittyjen panos, jotka haastoivat kolonialistisen lähetystyön ideat. Yksi pioneereista oli intialainen Brahmabandhav Upadhyaya, joka 1800- ja 1900-lukujen taitteessa yritti omalla elämällään osoittaa, että on mahdollista olla uskonnollisesti kristitty mutta kulttuurisesti hindu. Hän omaksui siksi perinteisen sadhun roolin ja kehitti katolista teologiaansa sanskritin kielisin termein.
Globaalin pohjoisen ja globaalin etelän suhteet ovat muuttuneet radikaalisti viimeisen sadan vuoden aikana. Missiologinen tietoisuus on juuri sitä, että me pohjoisen kristityt oivallamme voivamme oppia paljon etelän kristityiltä, jotka elävät usein erilaisissa marginaaleissa – aivan kuten varhaisimmat kristityt.
Ehkä kyse on pohjimmiltaan sen tunnustamisesta, että itse usko näyttäytyy erilaisena uusissa kulttuurissa ympäristöissä. Missiologia vie muutoksen vaaravyöhykkeelle. Se herättelee kristittyjä pikkuporvarillisesta unestaan.
Havainnollisesti uusien kontekstien riskin sanoittaa saksalainen Klaus Klostermaier, joka kirjoitti kokemuksistaan hindujen pyhässä kaupungissa kirjan Hindu and Christian in Vrindaban (1970): ”Teologia 120 °F:n varjossa näyttää lopultakin erilaiselta kuin teologia, jota tehdään 70 °F:ssa. Teologia chapatien ja tuhdin teen äärellä näyttää erilaiselta kuin teologia paistetun kanan ja viinilasin kera. Niin, mikä on erilaista, theos vai teologi? Teologi 70 °F:n hyvässä asemassa olettaa, että Jumala on onnellinen ja tyytyväinen, hyvin syönyt ja levännyt, ilman minkäänlaisia tarpeita. Teologi 120 °F:ssa yrittää kuvitella Jumalan, joka on nälkäinen ja janoinen, joka kärsii ja on surullinen, hikoilee ja tuntee epätoivoa.”
Missiologiassa ei ole mistään luksuksesta vaan välttämättömästä kirkon toimintamallien uudelleenarvioinnista ja ulkorajojen luotaamisesta. Uudenlaiset tilanteet vaativat uudenlaista uskon sanoitusta: miten esimerkiksi puhua Jeesuksesta yhteiskunnassa, jossa itämainen ”valaistumisen diskurssi” alkaa olla monelle tutumpaa kuin vaikkapa luterilaisten tunnustuskirjojen terminologia?
Kirkko tarvitsee missiologiaa, koska kirkolla on missio. Oikeastaan sillä ei ole mitään muuta – kirkon ainoa olemassaolon oikeutus on Jeesuksen käsky mennä maailmaan ja ainoa päämäärä unelma Jumalan valtakunnasta.