Kun kuolemanhiljaisuus murtui

Saattohoitokodin henkilöstö perusti laulukuoron. Antoivat sille nimeksi DEADLINE. Esittävät kuolemattomia iskelmiä tappavaan tahtiin. Ei missään tapauksessa rienaavaa, vaan toiminnasta välittyy raikas esimerkki arkisesta ja samalla kunnioittavasta suhtautumisesta kuolemaan. Aihe ei ole tabu ihmisille, jotka sen työssään päivittäin kohtaavat.

Meidän on sanottu elävän piilotetun kuoleman aikakautta. Kuolema on siirretty terveydenhuoltoviranomaisten valvontaan erilaisiin laitoksiin. Kuolemasta ei saa eikä siitä voi puhua. Terveyttä ja nuoruutta ihannoivassa maailmassamme on korrektia kääntää selkänsä tuolle vastenmieliselle puheenaiheelle ja vaieta se kuoliaaksi.

Saattohoitolääkäriystäväni kanssa kokosimme synonyymeja ja kiertoilmaisuja, joita kielestämme löytyi kuolemalle. Ilman suurempaa vaivaa saimme kirjattua niitä parisensataa. Kiertoilmaisujen käyttö kuoleman kohdalla on hyvin yleistä. Harvoin hoitohenkilöstökään puhuu omaisille potilaan kuolemasta. Yleensä kuulee kerrottavan kuinka potilas nukkui pois. Tällainen puhe on pahimmillaan realiteettien kieltämistä ja saattaa jopa pitkittää tapahtuneen kuoleman tunnetasoista hyväksyntää.

Helmikuussa 2014 käynnistimme Yhteisvastuukeräyksen, jolla koottiin varoja saattohoidon kehittämiseen. Kampanjasta syntyi valtaisa kohu. Pelottelimme kuulemma ihmisiä kuolemalla. Lavastetut kuvat saattohoitopotilaista järkyttivät, vaikka samanaikaisesti näemme päivittäin eri tiedotusvälineissä kymmeniä kuolemia. Mutta ne eivät tule lähelle. Ovat sotien, katastrofien ja rikosten uhreja. Eivät koske minua. Saattohoidon esiin nostaminen taas muistuttaa minua omasta kuolevaisuudestani. Horjuttaa kiintymystäni tähän elämään. Jos minäkin joskus kuolen…

Keskustelu Yhteisvastuukampanjan kuvista oli alkuun pääosin perusteetonta kritiikkiä kuvien rumuudesta ja pelottavuudesta. Ryöpytys antoi saattohoidon ammattilaisille tilaisuuden tuoda esiin myös teemaan liittyviä faktoja. Kuolema on harvoin kaunis. Se on oikeasti pelottava, mutta osaavalla saattohoidolla kyetään merkittävästi vähentämään sen pelottavuutta niin potilaan kuin läheistenkin kohdalla.  Vihdoinkin päästiin itse asiaan ja arvioimaan hoidon saatavuuden sekä osaamisen puutteita. Käynnistynyt keskustelu lisäsi myös potilaiden ja omaisten tietoutta omista oikeuksistaan. Terveydenhuollossa useilla paikkakunnilla tunnustettiin realiteetit ja käynnistettiin omaehtoisesti toimintaa alueellisen saattohoidon kehittämiseksi. Ja tämä tapahtui jo ennen kuin kerätyt Yhteisvastuuvarat olivat saattohoidon kehittämishankkeen käytössä. Syntyneen kohun ansiosta jo pelkällä puhumisella saatiin aikaiseksi arvokkaita konkreettisia tuloksia. Kritiikki oli kääntynyt itseään vastaan.

Meidän jokaisen on tärkeätä puhua kuolemasta. Myös omastamme.  ETENE on kirjannut kuoleman etiikkaan liittyvissä keskeisissä kysymyksissä mm.: ”Ilman kuolemaa on mahdotonta ymmärtää joitakin elämän ydinasioita – esimerkiksi sitä, miksi elämä on ainutkertaista ja arvokas.

Viime vuosina on vanha pyhäinpäivän perinne vahvistunut. Rakkaiden haudoille viedään kynttilöitä miltei yhtä innokkaasti kuin jouluna.  Saattohoidon kehittämisen toivotaan näyttäytyvän myös siinä, ettei kenenkään tarvitsisi läheisensä haudalla muistella sitä, kuinka tuon rakkaan ihmisen kuolinkipuja ja kärsimystä ei saatu hallintaan.  Voisimmepa mahdollisimman monet todeta läheistemme kuolemasta kuten Ludvig Wittgensteinin kirjoitti oman isänsä kuolemasta: ”Hänen kuolemansa oli niin kaunis kuin saattoi; ilman pienintäkään tuskaa ja vaipuen uneen kuin lapsi. … tämä kuolema oli kokonaisen elämän arvoinen.”

Pyhäinpäivän hautausmaaretkellämme älkööt suru ja kaipaus peittäkö iloa yhteisistä kokemuksista kuolleen rakkaamme kanssa. Suruun sopeutuminen ei ole unohtamista.

Tapio Pajunen on teologi joka toimii Yhteisvastuukeräyksen sekä Kirkkopalvelujen Kotimaanavun johtajana.