Kirkko pois politiikasta!
Kirkon ei pidä sekaantua politiikkaan. Tämän ajatuksen olen kuullut viime aikoina varsin usein yhteiskunnallisten ja poliittisten toimijoiden suusta. Mielenkiintoista on, että se kuuluu eri aikoina ja eri asioissa poliittisen kentän eri laidoilta.
Esimerkkejä siitä, että kirkon ajatellaan sekaantuvan politiikkaan löytyy esimerkiksi näistä viimeaikaisista keskusteluteemoista:
- Turvapaikanhakijoiden auttaminen: Kirkkoa on vaadittu pidättäytymään avun antamisesta kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille ihmisille, koska se voi antaa väärän viestin.
- Kehitysyhteistyömäärärahojen leikkauksen kritiikki: On annettu ymmärtää, että puhuessaan kehitysyhteistyömäärärahojen rajua leikkausta vastaan kirkko antaa väärän kuvan Suomen kehitysavusta.
- Kirkon tuki yrittäjille: Monet seurakunnat tekevät yhteistyötä paikallisten yrittäjäjärjestöjen kanssa kantaen huolta yrittäjien jaksamisesta. Minulla on entisistä työtehtävistäni omakohtaistakin kokemusta siitä, että tällainen toiminta on nähty hyväosaisen ”omistavan luokan” tukemiseksi.
- Kirkon kannanotto maataloustuottajien tilanteesta: Tämän vuoden keväällä julki tulleen kirkon kannanoton maataloustuottajien ahdingosta katsottiin olevan ”epäkristillinen”, koska siinä puhutaan maailman köyhien sijasta ”tukiaisilla elävien” maanviljelijöiden puolesta.
- Arkipyhäkeskustelu: Pitämällä kiinni loppiaisen ja helatorstain luonteesta arkipyhinä kirkon katsottiin estävän Suomen kansatalouden kilpailukykyloikkaa.
Kirkko pois politiikasta -kriitikkojen mukaan kirkko on näissä kysymyksissä asettunut yhden kansanryhmän tai intressin palvelukseen. Näin kirkko on kriitikoiden mukaan sekaantunut politiikkaan tavalla, joka ei kirkolle kuulu. Kirkon toivotaan puhuvan vain sielun pelastuksesta ja jättävän politikoinnin niille, jotka siitä jotakin ymmärtävät.
Kirkon omasta näkökulmasta sielun pelastus, toisin sanoen ihmisen Jumala-suhteeseen liittyvät kysymykset ovat todellakin kristillisen uskon ydinasiaa ja sen ensimmäinen tukijalka. Mutta kristilliseen uskoon kuuluu myös toinen tukijalka, joka ei ole vain jokin kiva pieni lisä, vaan todella osa ydinsanomaa. Tällä tarkoitan lähimmäisenrakkautta ja heikomman osaan asettumista. Vaatia kirkkoa olemaan puuttumatta vaikkapa edellä mainittuihin asioihin on kuin vaatisi sen toisen jalan amputointia.
Kirkko ei siis voi olla hiljaa, kun yhteiskunnallisessa keskustelussa on kysymys heikoimmassa olevien puolustamisesta tai ihmisen hyvästä elämästä laajasti nähtynä. Kirkko on uskostaan käsin kutsuttu olemaan ihmisen puolella ja ihmisen rinnalla. Samalla tavoin ”ihmisen puolella” toki kokevat olevansa poliittiset puolueetkin.
Kirkon yhteiskunnallisen aktiivisuuden dilemma on tämä: Olla yhteiskunnallinen olematta puoluepoliittinen. Kirkossa on kaikkien puolueiden kannattajia, joten vaatimus on ymmärrettävä. Kirkon kannalta tilanne vaikuttaa kuitenkin tasapainoiselta niin kauan kun kritiikkiä kirkon ”poliittisesta aktiivisuudesta” tulee eri puolilta aatteellista kenttää.
Seuraa kirjoittajaa Facebookissa ja Twitterissä.