Blogit

Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan

Blogit Rajalla 30.9.2016 12:14
Vieraskynä

Nykyään on yleistynyt näkemys, että uskontoa tai uskonnollisuutta tulisi arvioida katsomuksellisesti neutraalilta pohjalta. Dosentti Heikki J. Koskinen on kutsunut tällaista ajattelua neutraliteetti-illuusioksi. Koskisen mukaan katsomuksellisesti neutraalia lähtökohtaa ei ole olemassa.

Neutraalisuuden vaatimus on alkanut ulottua yhteiskunnan uskontokasvatukseen ja uskonnon näkymiseen julkisessa tilassa. Julkisuudessa on esitetty mielipiteitä, joissa on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus.

Mikäli näin tapahtuisi, siirryttäisiin moniarvoisuudesta ja eri uskontojen ja vakaumusten rinnakkainelosta yksiarvoisuuteen eli uskonnottomuuteen. Neutraalisuus ei siten merkitsisi kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Samalla se riistäisi lapsen oikeuden omaan uskontoonsa.

Kirkkoon kuuluvatkin vanhemmat saattavat nykyään jättää lapsensa kastamatta ja vaille uskonnollista kasvatusta. Ajatuksena on, että lapsi voi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo vai uskooko mihinkään ja liittyykö johonkin uskonnolliseen yhteisöön vai ei. Kauniilta kuulostava ajatus on käytännössä lapsen uskonnollista heitteillejättöä.

Lapsen kastaminen on vanhempien tekemä päätös lapsen puolesta. Vanhemmat tekevät kuitenkin ison päätöksen lapsen puolesta myös jättämällä hänet kastamatta ja ilman yhteyttä seurakuntaan. Jos lapsi jää vaille uskonnollista kasvatusta, hänellä ei ole välineitä myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia.

Hyvää tarkoittavat kasvattajat sulkevat ja piilottavat lapselta oven, jonka löytäminen voisi myöhemmässä elämän vaiheessa olla ratkaisevan tärkeää. Lapsi ei saa tietoa eikä kokemusta siitä Suuremmasta, jonka suojassa hänen vanhempansa ja isovanhempansa saivat kasvaa.

Englantilainen kirjailija G.K. Chesterton kirjoitti aikanaan: ”Kun ihminen lakkaa uskomasta Jumalaan, hän ei ala uskoa ’ei-mihinkään’ vaan hän alkaa uskoa ’mihin-tahansa’.” Parikymmentä vuotta sitten luhistuneiden ateististen maiden kohdalla tämä viisaus tuli näkyviin. Esimerkiksi Neuvostoliitossa muutama vuosikymmen sitten uskonnollisen tyhjiön täyttivät mitä erilaisimmat uskomukset.

YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen 14. artiklassa taataan lapselle ajattelun, omantunnon ja uskonnon vapaus. Sopimuksen 27. artiklassa tunnustetaan lapsen oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon. Vanhemmilla on velvollisuus huolehtia tästä elintasosta. Lapsella on oikeus saada oman uskontonsa mukaista ohjausta, tukea ja kokemuksia.

Uskonto on kulttuurimme perusta ja kulmakivi. Päivähoito ja varhaiskasvatus sekä koululaitos tekevät arvokasta työtä siirtäessään kulttuuriperintöä sukupolvelta toiselle. Erityisen merkittäviä ovat ne kristinuskon arvot, joille koko kulttuurimme rakentuu: ihmisarvo, rehellisyys, toisen kunnioittaminen.

Hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan. Tätä oikeutta emme saa viedä lapsiltamme. Pienestä pitäen opittu luottamus Jumalaan kantaa läpi elämän. Isovanhempi, kummi, äiti tai isä tekee hyvin opettaessaan lapselle iltarukouksen. Hän tekee hyvin ottaessaan lapsen mukaansa kirkkoon ja juurruttaessaan hänet uskoon. Silloin lapsi saa kasvaa Suuremman suojassa.

 

seppohakkinen-jpg

Kirjoittaja Seppo Häkkinen on teologian tohtori, Mikkelin hiippakunnan piispa

Rajalla -blogin kirjoittajat

Kirjoittaja on kansliapäällikkö, joka pohtii uskontoa ja kirkkoa julkisessa tilassa.
Olen neljän - tai seitsemän - lapsen mummi. Ihmisten moninaisuus kiinnostaa minua. Teen töitä ihmisten osallisuuden lisäämiseksi kirkossa. Tarvittaessa nousen barrikadeille, jos ihminen tai luonto ovat vaarassa.
Kirjoittaja on kirkollinen yhteiskunnan ja kestävän kehityksen tuntija. Kirkkohallituksessa johtavana asiantuntijana työskentelevä rovasti bloggaa yhteiskunnasta, kestävästä kehityksestä ja luomakunnan ihmeellisyydestä. Twitter: IlkkaSip
Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.
Olen kirkon ulkosuomalaistyön koordinaattori, pastori sekä viestinnän ammattilainen. Bloggaan ulkosuomalaisuudesta, maastamuutosta ja suomalaisista paluumuuttajista. Kaikille niille, joita ulkosuomalaisuus koskettaa välillisesti tai suoraan. Ulkosuomalaisuuden kokemusta minulla on Belgiasta, Saksasta ja Yhdysvalloista.
Kirkon ulkoasiain osaston johtaja, TT, VTM, dos.
Kirjoittaja on kirkkohallituksessa oppilaitosyhteistyön asiantuntija, joka innostuu herkästi keskustelusta ja haluaa pitää mielensä avoimena.
Kirjoittaja on verkkoviestintäpäällikkö Kirkon tiedotuskeskuksessa, joka aiemman työuransa on työskennellyt digitaalisten innovaatioiden parissa, mutta ehti ennen digiuraansa opiskella myös teologiksi.
Työskentelen perheneuvonnan kouluttajana Kirkkohallituksen kasvatus ja perheasioiden yksikössä. Parisuhteiden dynamiikka sekä mielen ja sielun salaisuudet sytyttävät ja innostavat oppimaan koko ajan lisää.
Kirjoittaja Kirkkohallituksen johtava asiantuntija ja yliopiston dosentti. Kirkon yhteiskunnallinen työ, kirkon läsnäolo arjessa ja digiviestintä. - Suomen suurtyöttömyys on kansallinen tragedia, johon pitää suunnata aikaa, voimia ja taloudellista tukea.
Kirjoittaja on Al Amana -keskuksen toiminnanjohtaja, Suomen Lähetysseuran työntekijä ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Kirjoittaja asuu Omanissa, Lähi-idässä, jossa hän johtaa uskontojenvälistä dialogikeskusta ja tarkastelee uskonnon ja yhteiskunnan rajapintaa islamilaisesta viitekehyksestä käsin.
Kirjoittaja toimii kirkkohallituksen kasvatus- ja perheasioiden yksikön johtajana.