Kaste on erityisen rakkauden merkki

Ihmiselämään mahtuu arjen ja tavallisuuden ylittäviä tapahtumia ja tilanteita. Lapsen syntymä on yksi tällainen tapahtuma. Moni vanhempi kertoo muistavansa lapsen syntymän erityisenä muistona, joka säilyy sydämessä koko elämän ajan. Niin paljon kuin ihmisestä ja maailmasta tiedämmekin, on syntymä aina ihme.

Ihmeellisestä hetkestä, jolloin oma lapsi on sylissä ensimmäistä kertaa, syntyy side, joka on sitkeintä laatua. Kerran vanhemmaksi tultuani olen sitä loppuun saakka. Saattelen lasta eteenpäin, turvaan hänen tietään, asetan rajoja, pyrin piilottamaan kaiken pahan ja lapsen tulevaisuutta uhkaavan. Teen monia valintoja hänen puolestaan. Samalla joudun myöntämään, että kaikkeen ei käteni yllä, kaikelta pahalta en voi suojella, lapseni etsii oman tiensä ja tekee omat virheensä.

Teen vanhempana sen, minkä pystyn, osaan ja jaksan. Loppu jää minua suuremman varaan. Kristillisen kasteen idea on nähdäkseni juuri tässä: lapseni ei ole vain minun ja toisen vanhemman lapsi, hän on myös Jumalan lapsi, Hänen ikuinen silmäteränsä ja rakkautensa kohde. Kasteessa myös liitytään seurakuntaan ja kirkkoon, yhteisöön, joka on meidän perhettämme suurempi koti ja turvapaikka.

Kirkon jäsenyydellä on yleisinhimillistä ja yhteiskunnallista merkitystä. Jäsenyyden kautta lapsi oppii hahmottamaan erilaisten katsomusten ja uskontojen maailmaa. Koulussa lapsi saa ensin tietoa omasta uskonnostaan, ja sen jälkeen muista uskonnoista ja näkemyksistä. YK:n lapsen oikeuksien julistuksessa korostetaan lapsen oikeutta saada oman perinteensä ja uskontonsa mukaista kasvatusta.

Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumien mukaan Jeesus kastettiin Jordan-virrassa. Taivas avautui ja Jumalan Henki laskeutui kyyhkysen tavoin ja taivaasta kuului ääni, joka sanoi: “Tämä on rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt”. Minusta on puhuttelevaa, että tässä kertomuksessa Jumala itse puhuu omasta pojastaan rakkaana lapsena. Jumala puhuu samalla tavalla, kuin kuka tahansa isä tai äiti. Tämä tunnustus liittyy juuri kasteen hetkeen, eli kaste on muistutus jumalallisesta rakkaudesta.

Jokainen meistä vanhemmista tahtoo ja toivoo omalle lapselleen kaikkea hyvää. Siksi vanhemmat voivat tuoda lapsensa kasteelle, vaikka he kokisivat oman uskonsa Jumalaan vähäiseksi tai jopa olemattomaksi. Lapsen voi tuoda kastettavaksi ajatellen: ”Tämä on minun rakas poikani/tyttäreni, johon minä olen mieltynyt”, tahdon hänelle suurinta mahdollista hyvää.

Sama ajatus näyttäisi toteutuvan kouluun lähteviä siunatessa. Vanhemmat tuovat lapsensa kirkkoon siunattavaksi pyytäen uuden elämänvaiheen haasteiden, huolien ja mahdollisuuksien keskelle itseään suuremman varjelusta. Yläkouluvaiheessa nuorten suuri enemmistö osallistuu rippikouluun. Rippikoulua ja isostoimintaa koskevat tutkimukset kertovat mielenkiintoisen seikan: nuoret oppivat erilaisuuden sietämistä, ryhmässä toimimisen taitoja ja motivoituvat vapaaehtoistyöhön. Nämä taidot ovat merkittäviä kansalaistaitoja.

Syntymän tavoin kaste on ihme. Me näemme vettä maljassa, sanoja paperilla, ehkä perinteisiä tapoja. Erityinen rakkaus ei näytä ulospäin kovin erityiseltä, eikä se vaadi näyttäviä tai arvokkaita puitteita.

Jos kasteessa on kysymys erityisestä rakkaudesta, emme jää rakkauden osoittamisessa odottamaan sitä, että lapsi ymmärtää tästä rakkaudesta jotakin. Emme jää odottamaan, että voisimme siitä vaikkapa keskustella. Osoitamme rakkautta alusta alkaen ja pienestä pitäen. Kristillinen kasvatus kunnioittaa lapsen hiljalleen syntyviä omia näkemyksiä, eikä se perustu pakkoon. Kirkon kasvatuksessa lähdetään uskonnonvapauden periaatteesta ja yksilöllisyyden kunnioittamisesta. Kukaan ei kasva tyhjiössä, eikä kristillisyys ole ensisijaisesti järjen asia. Kristityn taival alkaa kasteesta, joka on vanhempien ja kummien valinta erityisen rakkauden puolesta.

 

Kirjoittaja Jarmo Kokkonen toimii kirkkohallituksen kasvatus- ja perheasioiden yksikön apulaisjohtajana.